Kivikauden hautaustavat periytyvät nykyaikaan

Marja Aholan väitöstutkimus kokoaa yhteen kaiken Manner-Suomen kivikautisista haudoista talletetun tiedon – arkeologisen esineistön, ihmisjäänteet, maanäytteet, radiohiiliajoitukset ja muun arkistodatan – ja osoittaa, että kivikauden haudoista ja hautaustavoista on mahdollista saada uutta tietoa myös ilman kaivaustutkimuksia.

Hautarakenteet eivät ole yksinkertaisia vaan huonosti säilyneitä

Manner-Suomesta tunnetaan noin 70 kivikautista hautakohdetta, joissa vainaja on haudattu maahan kaivettuun kuoppaan. Varhaisimmat haudoista ajoittunevat reilun 8000 vuoden taakse ja nuorimmat noin 5000-4000 vuoden ikäisiksi. Itse haudat ovat enimmäkseen ruumishautoja. Niistä on löytynyt mm. erilaisia kivi- ja meripihkakoruja, saviastioita ja kiviesineitä. 

Tämän esineistön lisäksi erityisesti metsästäjä-keräilijä -yhteisöjen haudoista löytyy usein myös runsaasti punaista maata, punamultaa. 

– Vaikka haudoissa on säilynyt suhteellisen runsaasti esineistöä, tämä aineisto edustaa vain osaa hauta-antimista. Tämä johtuu siitä, että palamaton orgaaninen aines ei säily Manner-Suomen happamassa maaperässä tuhatta vuotta kauempaa. Näin ollen myös jäänteet itse vainajista puuttuvat yleensä kokonaan, Marja Ahola kertoo.

Huonon säilyvyyden vuoksi haudoista on saattanut jäädä jälkeen pelkkä yksinkertaiselta näyttävä kuopparakenne. Yksinkertaisuus on kuitenkin vain näennäistä.

Hautaustapa oli merkityksellinen

Vainajat, sekä aikuiset että lapset, on haudattu tarkoin valittujen esineiden kanssa. Esineet on voitu rikkoa tarkoituksellisesti ja uudet haudat tehdä tietoisesti vanhojen yhteyteen.

Hautapaikka on myös saatettu valita maisemallisesti näyttävältä paikalta. Kun näitä piirteitä tarkastellaan laajemmassa perspektiivissä, ne kertovat Marja Aholan mukaan tavasta, jolla kuolema on kohdattu ja käsitetty maailmassa, jossa myös luonnonilmiöitä, -paikkoja ja -esineitä on pidetty ihmisten tapaan elollisina ja sielullisina olentoina.

– Edeltävät sukupolvet ja näiden hautapaikat muistettiin pitkään ja niitä pidettiin tärkeinä. Oletettavasti maan alle haudattiin kuitenkin vain osa väestöä ja suurin osa vainajista sai käsittelyn, josta ei juurikaan jää jälkiä arkeologiseen aineistoon.

Kivikauden Suomen kuolemanrituaalit ja hautaustavat ovat siis olleet moninaisia ja monimutkaisia.

Hautausrituaalit ovat kuoleman käsittelyä

Marja Ahola muistuttaa, että meillä nykyään käytössä oleva hautaustapa, maan alle hautaaminen, periytyy jopa sadan tuhannen vuoden takaa. Hautaustapa luo selkeän yhteyden menneisyyden ja nykyisyyden välille.

– Omassa yhteiskunnassamme kuolema on piilotettu ja vältelty puheenaihe. Siksi kuolemaan ja sureviin ihmisiin voi olla vaikeaa suhtautua. Näin ei välttämättä ollut esihistoriallisella ajalla. Tutkimalla esihistoriallisia hautaustapoja selviääkin, että hautausrituaalit ja niiden oikeaoppinen suorittaminen ovat olleet hyvin merkityksellisiä menneisyyden ihmisille, Marja Ahola kertoo.

– Vaikka hautausrituaalin toimittaminen liittyy olennaisesti siihen, miten vainaja siirretään elävien yhteisöstä kuolleiden yhteisöön, helpottaa vainajan valmistelu ja muut kuolemanrituaalit myös kuoleman hyväksymistä.

Tämä näkökulma on tärkeä nykypäivänä, jolloin vainajasta huolehtiminen on siirtynyt tämän läheisiltä ulkopuolisille – sairaaloille, saattokodeille, hautaustoimistoille ja seurakunnille. Vaikka ihmiset eivät enää kuolisikaan kodeissaan, ja vaikka vainaja tai tämän läheiset eivät kuuluisikaan mihinkään uskontokuntaan, kannattaisi läheisten silti osallistua vainajan valmisteluun hautaa varten. Mikäli uskonto tuntuu etäiseltä asialta, voi itse tekemistä painottaa enemmän kuin sen mahdollista uskonnollista merkitystä. Käytännön tekemisen kautta kuolema tulee ehkä helpommin hyväksytyksi ja se saa paikkansa yksilön elämässä ja maailmankatsomuksessa.

***

FM Marja Ahola väittelee 18.10.2019 kello 12 Helsingin yliopiston humanistisessa tiedekunnassa aiheesta "Death in the Stone Age - Making Sense of Mesolithic-Neolithic Mortuary Remains from Finland (ca. 6800 to 2300 Cal BC)". Väitöstilaisuus järjestetään osoitteessa Porthania, PIII, Yliopistonkatu 3.

Vastaväittäjänä on PhD, yliopistolehtori Liv Nilsson Stutz, Linnaeus University, ja kustoksena on professori Volker Heyd.

Väitöskirja on myös elektroninen julkaisu ja luettavissa E-thesis -palvelussa.