Väitös: Maailmanloppu ei ole koskaan yksittäinen tapahtuma

Apokalyptiset kertomukset jaetaan useimmiten kahteen eri kategoriaan: uskonnollisiin kertomuksiin tulevasta maailmanlopusta sekä viihteellisiin tieteisfiktion kertomuksiin viime hetkellä vältettävistä katastrofeista. Erityisesti katastrofielokuvat ovat kuvanneet pian jo sadan vuoden ajan erilaisia katastrofeja, joissa yksittäinen sankari pelastaa maailman viimeisellä mahdollisella hetkellä. Kirjallisuuden piirissä viime vuosikymmenten aikana ovat nousseet ilmiöksi niin kutsutut jälkiapokalyptiset kertomukset, jotka tuntuvat kokonaan hyppäävän maailman väkivaltaisen lopun yli ja kertovan ajasta katastrofin jälkeen.

Mäntyniemen kirjallisuustieteen väitöskirja esittää, että tällainen jako apokalyptisiin ja jälkiapokalyptisiin kertomuksiin on kuitenkin ongelmallinen. Usein tällaisessa jaossa apokalypsi yhdistetään ennen kaikkea katastrofaaliseen murrokseen, jonka maailma tai henkilöhahmot käyvät läpi. Erottelua näiden kahden kirjallisuustradition välillä on syytä tarkastella uudelleen kriittisemmin. Yhtenä tarkastelun lähtökohtana Mäntyniemi esittää apokalyptisen tapahtuman määrittelyä.

— Mitä me oikeastaan tarkoitamme, kun puhumme apokalypsistä? Jos tarkastelemme maailmanlopun kertomuksia, niin on mahdotonta sanoa, mikä on se hetki, kun maailmanloppu tapahtuu.

Mäntyniemi tarkasteleekin maailmanloppua Gilles Deleuzen filosofian kautta prosessina, jossa ei ole tarkkaan määrättyä tapahtumahetkeä, vaan jännitteitä tapahtuman aktualisaatioiden välillä.

—Jos tarkastelemme maailmanloppua kirjallisissa kertomuksissa prosesseina, tai deleuzeläisenä puhtaana tapahtumana, niin tulee esille, että apokalypsi ei voi koskaan olla tapahtuma menneisyydessä ilman, että se odottaisi edelleen täyttymystään myös tulevaisuudessa.

Tämä apokalypsin paradoksaalinen suhde aikaan tekee myös jaottelun apokalyptiseen ja jälkiapokalyptiseen kirjallisuuteen ongelmalliseksi. Jos apokalypsillä ei ole selkeitä ajallisia rajoja, vaan se on jatkuva prosessi, niin kertomukset eivät voi ohittaa sitä aloittamalla tuhon jälkeisestä maailmasta.

— Kertomusten on kuitenkin jollain tapaa rakennettava maailmanloppu lukijalle, Mäntyniemi toteaa.

Väitöskirjassaan Mäntyniemi tarkastelee kolme 2000-luvulla julkaistua englanninkielistä teosta: James Van Peltin The Summer of the Apocalypse (2006), Claire Vaye Watkinsin Gold Fame Citrus (2014) sekä Emily St. John-Mandelin Station Eleven (2015). Näiden teosten kautta Mäntyniemi hahmottaa kolmea apokalyptisten kertomusten oleellista osaa: aikaa, tilaa ja näkyjä maailmasta. Muun muassa näiden teosten kautta tutkimus tarkastelee maailmanlopun kertomusten lomittuneita sekä vainottuja ajallisuuksia ja tilallisuuksia sekä sitä, minkälaisiin suhteisiin kertomukset asettavat henkilöhahmot ja kertomusten maailmat.

— Apokalyptiset kertomukset, olivat ne sitten uskonnollisia tai ei-uskonnollisia tekstejä, ovat aina positiossa, josta ne kommentoivat maailmaa. Tuhoamalla maailman ja määrittämällä sen, ketkä selviävät tuhosta, maailmanlopun kertomukset kommentoivat aina myös meidän arkitodellisuuttamme sekä aikaisempaa apokalyptisten kertomusten perinnettä.

Filosofian maisteri Mikko Mäntyniemen kirjallisuustieteen alaan kuuluva väitöskirja Poetics of the End: Time, Space and Vision in Contemporary Apocalyptic Narratives tarkastetaan julkisesti Tampereen yliopiston yhteiskuntatieteiden tiedekunnassa perjantaina 7.1.2022 kello 12 alkaen. Paikkana on Pinni B -rakennuksen auditorio 1096, Kanslerinrinne 1. Vastaväittäjänä toimii professori Mark Currie Queen Mary University of London -yliopistosta. Kustoksena toimii professori Sari Kivistö yhteiskuntatieteiden tiedekunnasta.