Maija Hyle: Kun Suomen valtio unohti kidutetut lapset ja nuoret

Suomi on hieno maa. Yhteiskuntamme on rakennettu tasa-arvon, yhdenvertaisuuden ja hyvinvoinnin ihanteiden perustalle. Meillä ymmärretään, että sivistysvaltion mitta on se, miten se kohtelee heikointaan. Kun Ukrainassa soditaan, otamme sodan uhrit avosylin vastaan. Kun maailmantilanne laittaa sähkömarkkinat sekaisin, valtio korvaa osan kotien lämmityskuluista. Yhteiskunta tasaa tilannetta, kun joku kärsii.

Me pitkänlinjan järjestötoimijat olemme tottuneet olemaan tukena elämän kolhuissa. Olemme täydentämässä hyvässä yhteistyössä julkisen sektorin palveluita, jotta yhteinen ihanteemme hyvinvoivasta yhteiskunnasta toteutuisi kaikkien osalta.

Kidutus on tuhoisin kokemus, josta voi säilyä hengissä

Monenlaisista ihmisarvon kokemusta horjuttavista tilanteista vaikeimpia ovat ­­­­ne, joissa kärsijöinä ovat lapset, ja kun kyseessä on tahallinen kärsimyksen aiheuttaminen. Näitä tilanteita kohtaamme Psykotraumatologian keskuksessamme, jossa toimii Suomen ainoa kidutettujen lasten, nuorten ja perheiden kuntoutukseen erikoistunut yksikkö. Samassa keskuksessa kuntoutamme myös aikuisia kidutuksen uhreja sekä sotatraumatisoituneita.

Kidutus on tahallista kivun ja kärsimyksen tuottamista, ja todennäköisesti tuhoisin kokemus, josta ihminen voi säilyä hengissä.

Henkiset vammat voivat nousta esiin vasta vuosia tapahtuneen jälkeen. Kidutetut ja sotatraumatisoituneet tulevat pakolaisleireiltä, sotatoimialueilta ja poliittisesti epävakaista oloista. Ukrainan sodan keskeltä Suomeen on jo nyt saapunut yli 45 000 tilapäistä suojelua tarvitsevaa, sisäministeriön mukaan vuonna 2023 odotetaan saapuvaksi 30 000–40 000 ukrainalaista lisää. Ukrainan sota näkyy asiakaskunnassamme.

Kidutus ja sotatraumat säteilevät koko perheeseen. Lapsilla voi esiintyä samankaltaisia oireita kuin traumatisoituneilla vanhemmillaan. Hoitamattomat traumat periytyvätkin jopa kolmanteen sukupolveen. Suomalaisina tämä on meille tuttua, onhan sodassa olleiden isoisiemme vaikeneminen vaikuttanut meihin yli sukupolvien.

Näin ei tarvitse olla, sotatraumaa ja kidutuksen kokemusta voi ja pitää hoitaa. Hoidossa on kysymys niin yksilön oikeudesta kuin yhteiskuntarauhasta.

Kansainvälisiin sopimuksiin perustuvaa työtä katkonaisella hankerahoituksella

Kidutettujen ja sotatraumatisoituneiden kuntoutus perustuu Suomessa YK:n pakolaissopimukseen 1951, kidutuksen vastaisen sopimukseen 1989 sekä lasten oikeuksien sopimukseen 1991. Kuntoutuksen järjestämisvastuu on Suomen valtiolla, mutta esimerkiksi Diakonissalaitos on tuottanut näitä erikoissairaanhoitotasoisia palveluita vuodesta 1993 alkaen yhteiskunnan varoin.­­­­

Harvinaista erikoisosaamista vaativan toiminnan vitsauksena on koko 30 vuoden ajan ollut epävarma hankerahoitteisuus. Olemme olleet useaan otteeseen valtiovaltaan yhteydessä hätähuudon kera: vakiintuneelle ja kansainvälisiin sopimuksiin perustuvalle toiminnalle tulee löytyä pysyvä rahoitus, jotta se voidaan toteuttaa vastuullisesti.

Aiemmin toimintaa rahoittanut sisäministeriön koordinoima EU:n Turvapaikka-, maahanmuutto- ja kotouttamisrahasto AMIF ilmoitti jo aiemmin viime vuonna rahoituksen loppumisesta. Syyksi kerrottiin, ettei ole tarkoituksenmukaista, että jatkuvaluonteinen toiminta rakentuu hankerahoituksen varaan, vaan toiminnalle tulee löytyä kestävä rahoituspohja. Kun pysyvää rahoitusta ei löytynyt, rahoitusta haettiin Sosiaali- ja terveysjärjestöjen avustuskeskus STEAlta.

Rahoituksen päättyminen järkytti

Lopulta joulukuun alussa pitkään jatkunut epävarmuus realisoitui karmealla tavalla. STEA ilmoitti, että kidute­­­ttujen lasten, nuorten ja perheiden toimintaa sekä sotatraumatisoituneiden kuntoutusta ei 1.1.2023 alkaen rahoiteta.

Olimme Diakonissalaitoksella tilanteessa, että kaikkein heikoimmassa asemassa olevien kidutettujen lasten ja nuorten sekä sotatraumatisoituneiden kuntoutus oli uhkana loppua rahoituksen puutteeseen.

Olemme hankerahoittajien kanssa samaa mieltä: tämä ei ole toimintaa, joka Suomen valtion tulisi rahoittaa määräaikaisilla hankerahoituksille. Nyt kävi kuitenkin niin, että hankerahoittajien päätöksellä Suomi päätti olla rahoittamatta kidutettujen lasten ja nuorten sekä sotatraumatisoituneiden kuntoutusta ja näiden valtakunnallista konsultointia.

Järkytyimme. Hätähuutoamme ei selvästi oltu otettu tosissaan.

Järjestön tehtävä ei ole rahoittaa valtion järjestämisvastuulla olevaa toimintaa
Ihmisarvo, lähimmäisenrakkaus ja vastuullisuus ovat arvoja, joiden varaan rakennamme Diakonissalaitoksella toimintamme. Niiden pohjalta teimme pakon edessä nopean päätöksen: kun valtio unohti kidutetut lapset ja sodan traumatisoimat, me emme unohda.

Me Diakonissalaitoksella olemme nyt tuottaneet 1.1.2023 Suomen valtion järjestämisvastuulla olevaa ja kansainvälisiin sopimuksiin nojaavaa toimintaa väliaikaisesti omalla rahoituksellamme.

Se ei ole järjestön tehtävä hyvinvointivaltiossa, ja toivommekin että tilanne korjaantuu nopeasti ja valtio ottaa vastuunsa.

STEA-päätöstä lukiessa mieleen tulee väistämättä lause: he eivät tiedä mitä he tekevät.