Tutkija Petri Heinonen: Kaksi kolmasosaa luontokadosta syntyy muualla kuin metsissä - Metsien hiilinielut eivät ole romahtaneet

-Lontoon luonnontieteellisen keskusmuseon arvio biodiversiteettikadosta Euroopassa kertoo, että kriittisin tilanne on metsänsä aikoinaan hävittäneissä Englannissa ja Irlannissa. Monimuotoisuus-vertailussa Kypros oli paras ja Suomi Ruotsin kanssa kakkosena.

Kun luodaan mielikuvaa, että luontokato olisi Suomessa metsänhakkuiden seurauksena dramaattisen nopeaa, Heinonen haluaa verrata Suomea Englantiin ja Irlantiin. – Nämä maat ovat hävittäneet oikeasti metsänsä. Olen huolissani globaalista luontokadosta, mutta en luontokadosta Suomessa. Luontokatoa aiheutuu erityisen paljon maankäytön muutosten seurauksena esimerkiksi Brasiliassa.

-Tropiikissa on puuplantaaseja, joita voi kutsua puupelloiksi. Suomessa ei ole puupeltoja. Puupeltoa käytetään suomalaisessa keskustelussa tarkoituksenhakuisesti, vaikka valtaosa Suomen metsistä ovat luontaisesti syntyneitä. Meidän metsissämme on luontaisesti syntynyttä lehtipuuta ja sekapuuta paljon ja teollisuudella ja muilla toimijoilla on tavoitteena nostaa lehtipuun osuus viidennekseen.

- Olen tehnyt töitä metsätalouden ammattilaisena ja ympäristöasioissa yli kaksi vuosikymmentä ja sinä aikana on menty valtavasti eteenpäin metsäluonnon monimuotoisuuden turvaamisessa käytännön metsätalouden keinoin.

Metsätalous kompensoi muiden aiheuttamia päästöjä

Tulkinta hiilinielujen romahtamisesta on ollut Heinosen mielestä julkisessa keskustelussa ylimitoitettua. - Jos metsän vuosittainen kasvu on laskenut 107 miljoonasta kuutiometristä 104 miljoonaan, niin emme voi puhua kasvun romahtamisesta. Hiilinielu syntyy kasvun ja käytön erotuksena ja sen alenema on positiivinen, eli metsäsektori imee edelleen muiden maankäytön sektorien päästöjä.

-Metsätalous on paikannut muiden maankäyttösektoreiden aiheuttamia päästöjä ja nettohiilidioksidikuormaa jo pitkään. Miten se on metsätalouden syy, että muut aiheuttavat päästöjä ja metsätalous ei voi niitä kompensoida. Metsien hiilinielu on edelleen positiivinen ja kun 50 vuoden aikana puuvarasto on kasvanut 1,5 miljardista kuutiometristä 2,5 miljardiin kuutiometriin, niin kyllä siihen on jokunen hiilidioksidimolekyyli sitoutunut.

WWF:n Living Planet Indexin mukaan lajiston tilanne Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa on jonkin verran heikentynyt mutta heikkeneminen Latinalaisessa-Amerikassa, Afrikassa ja Aasiassa on huomattavan paljon huolestuttavampaa. – Jos aidosti haluaa tehdä luonnon monimuotoisuuden ja ilmastonmuutoksen eteen töitä, niin kannattaa miettiä omaa kulutustaan ja keskittyä fossiilisten alasajoon.

Avohakkuualueella enemmän lajeja kuin metsässä ennen hakkuita

 Heinosen mukaan avohakkuualue on rikas ympäristö, joka kuhisee elämää. - Kun avohakkuita arvostellaan luontokadon aiheuttamisesta, ei ymmärretä sitä, että hakatun vanhan kuusikon tilalle syntyy taimikko ja enemmän lajeja kuin siinä oli ennen avohakkuuta. Jos avohakkuista luovuttaisiin kokonaan, niin silloin tulee monenlaisia ongelmia. Putkilokasvilajit niukkenisivat ja esim. pölyttäjät kärsisivät huomattavasti.

-Kun avohakkuiden sijaan vaaditaan peitteistä metsätaloutta, niin siinähän metsämme muuttuisivat pikkuhiljaa kuusi- ja mäntyvaltaisiksi. Jos metsään halutaan koivua, haapaa ja muita lehtipuita, sinne täytyy tehdä aukkoja, jotta lehtipuut lähtevät kasvamaan ja puustoon saadaan monimuotoisuutta.

Metsäkäsittelytapa ei ole Heinosen mielestä mustavalkoinen vastaus monimuotoisuuskysymykseen. - Tarvitaan avohakkuita ja peitteistä metsätaloutta. Peitteinen metsätalous on hyvä menetelmä esimerkiksi turvemailla, rämeissä ja korvissa, joita ei tällöin tarvitse kunnostusojittaa ja säästää näin vesistön kuormitusta. Peitteinen metsätalous sopii myös virkistyskäytössä oleviin metsiin.

Suomen luonnossa lajit muuttuvat koko ajan

Heinosen mukaan Suomen luonnossa tapahtuu lajistomuutoksia koko ajan, kun toiset lajit vähenevät ja toiset lisääntyvät. - Monimuotoisuuden lisääntymistä tapahtuu myös koko ajan. Suomessa lajisto on elinvoimaisinta metsissä: siellä on vähiten uhanalaisia lajeja suhteessa elinympäristön arvioituun kokonaislajistoon ja elinympäristön pinta-alaan.

-Tarkemmin fokusoidulla tehokkaalla toiminnalla voitaisiin tarttua metsälajien uhanalaisuuteen kohdentamalla ohjelmaluontoisia toimenpiteitä metsätalouden paahde- ja paloalueille ja ennen kaikkea lehtoihin. Näissä metsäelinympäristöissä on noin 60 prosenttia metsien uhanalaisista lajeista ja toimet näissä olisivat myös kustannustehokkaita. 

Kun luontokatokeskustelussa viitataan aina niin sanottuun niin sanottuun Punaiseen kirjaan, Heinonen on tutkinut sen uhanalaisuusarvioita ja niiden perusteita. – Kirja ei edusta absoluuttista totuutta, vaan kertoo enemmänkin trendejä. - Pidän punaisen kirjan arvioita tärkeinä, mutta lajilaskennan, tilastollisen otannan ja menetelmän kannalta se ei kaikilta osiltaan täytä tieteellisiä kriteereitä. 

-Olen metsätalouden inventoinnin ja suunnittelun ammattilaisena ollut luomassa otantajärjestelmiä ja koealoja sekä laskemassa tunnusluvuille vaihteluvälejä ja todennäköisyyksiä. Tämä tilastollinen lähestymistapa puuttuu punaisesta kirjasta. 

Heinosen mukaan erityisesti metsälajien osalta uhanalaisuuden uhkatekijät ovat Punaisessa kirjassa ristiriidassa sen kanssa, mitä metsäluonnossa on viime vuosikymmeninä tapahtunut ja tapahtuu Valtakunnan metsien inventointien (VMI) tuottaman tiedon perusteella.

- Punaisessa kirjassa mainitaan metsälajien uhanalaistumisen syyksi usein lahopuun, lehtipuiden ja kookkaiden puiden väheneminen. Inventoinnin mukaan ne kaikki ovat kuitenkin lisääntyneet viimeistään 1970-luvun alusta alkaen, siis noin 15 vuotta aiemmin kuin uhanalaisarvioita alettiin tehdä.

Punaisessa kirjassa ei ole Heinosen mukaan kuvattu tarkemmin arviossa käytettyä uhanalaisuuden syy- ja uhkatekijämenetelmää. - Ristiriita VMI-tulosten kanssa herättää laajaa hämmennystä. Lisäksi osa syistä ja uhkatekijöistä on kuvattu niin karkeasti, että niiden perusteella ei voi päätellä mitään lajiston elpymisen parannuskeinoista, muistuttaa Heinonen.

Vanhat metsät on jo kertaalleen suojeltu

Heinonen näkee metsien suojeluvaateet ovat samanlaisina kuin 1990-luvun lopulla, kun tehtiin useita valtion vanhojen metsien suojeluohjelmiin perustuneita suojelupäätöksiä. - Tulee kysyneeksi, että kun taas vaaditaan vanhojen metsien suojelua, niin pitäisikö ne suojella uudelleen vai ovatko vanhan metsän kriteerit muuttuneet tänä aikana.

Suojelualueohjelmilla voi olla Heinosen mielestä virkistys- tai matkailukäyttöön liittyviä perusteita, joilla halutaan vahvistaa paikallistaloutta ja monipuolistaa elinkeinoja. - Nyt teollisuuden puunkäyttö on niin suurta, että uusien suojelualueiden perustaminen tarkoittaa sitä, että tuotantolaitoksia voidaan joutua sulkemaan.

-Meillä teollisuus on tottunut toimimaan tietyin osin Venäjän puun varassa, minkä loppuminen lisää painetta Suomen metsiin. Vaikka teollisuuden puunkäyttö pysyy korkealla, ja hakattiin puu missä tahansa, niin Suomen metsätalouden ilmastovaikutus on edelleen sama, koska se on globaali asia. Hiilidioksidimolekyyli ei sitoudu maa-alaan eikä tunnista valtioiden rajoja, vaan ilmakehään.

Tiedemaailman edustajien tulee pitäytyä faktoissa

Metsäkeskustelussa menevät Heinosen mukaan mielikuvat ja faktat sekaisin. - Varsinkin tiedemaailmaa edustavien ihmisten pitäisi osata perustaa lausuntonsa vahvaan tieteelliseen näyttöön, eikä lähteä laukalle oman ajatuksen ajamana. Tiedettä pitää tehdä tieteen tekemisen menetelmillä. Jos ruvetaan antamaan puolivillaisia lausuntoja, niin sillä syödään tieteen uskottavuutta, joka on erittäin huolestuttavaa maailmassa, jossa vaihtoehtoiset faktat on hyväksyttäviä ja näyttää olevan suosittu lähestymistapa asioihin.

Esimerkkinä Heinonen mainitsee lausunnot, joiden mukaan lahopuiden määrän väheneminen aiheuttaa hömötiaisen kannan vähenemistä. - Kun meillä on päinvastoin lahopuiden määrä merkittävästi kasvanut, ei tämmöisiä lausuntoja tulisi antaa.   

Markku Laukkanen

markku.laukkanen@audiomedia.fi