Väitös: Maallikkosaarnaajat tukivat ja ravistelivat kirkkoa yhteiskunnan murroksessa

Filosofian maisteri Matleena Sopanen tutki väitöskirjassaan evankelis-luterilaisen kirkon saarnalupatutkintojärjestelmää 1800-luvun lopulta 1900-luvun ensimmäisille vuosikymmenille. Rakentuvassa kansalaisyhteiskunnassa ihmisten vaikutusmahdollisuudet kasvoivat, ja kirkkokin pyrki antamaan maallikoille lisää valtaa kirkon päätöksenteossa ja seurakuntien työssä. Vuoden 1869 kirkkolaki kumosi vanhan hartauskokouskiellon ja määräsi saarnalupatutkinnosta, jolloin myös maallikkosaarnaajat saivat lisää vapautta.

Saarnalupaa anottiin tuomiokapitulilta. Suulliset ja kirjalliset kokeet piispan ja tuomiokapitulin muiden jäsenten edessä selvittänyt hakija sai saarnata kirkossa ja ottaa osaa kristinuskon opettamiseen. Kokeiden avulla tuomiokapitulit pyrkivät varmistamaan, ettei lupakirjaa myönnetty kirkon näkökulmasta saarnaajaksi sopimattomalle.

– Tuomiokapitulit pyrkivät valvomaan saarnaluvan saaneita. Seurakunnista ja sanomalehdistä kantautuneet tiedot esimerkiksi siveetöntä elämää viettävästä tai vastoin luterilaista oppia julistavasta saarnaajasta saattoivat johtaa saarnalupakirjan pois ottamiseen, Sopanen kertoo.

Sopanen kartoittaa tutkimuksessaan saarnalupatutkintojärjestelmän mahdollisuuksia ja reunaehtoja sekä hakijakunnan koostumusta. Lisäksi hän osoittaa, miten järjestelmä kytkeytyi aikakauden muihin yhteiskunnallisiin kysymyksiin.

Hakijoita oli monista taustoista

Vuosina 1870–1923 yli kolmesataa miestä tavoitteli saarnalupaa. Sopasen tutkimus osoittaa, että hakijoiden joukko oli hyvin monimuotoinen.

Hakijoiden koulutustaso ja ammattinimikkeet vaihtelivat. Saarnalupatutkintoa tavoittelivat etenkin kansakoulunopettajat, mutta myös esimerkiksi käsityöläiset, maanviljelijät, työmiehet, kiertokoulunopettajat, lukkarit ja urkurit.

Osa hakijoista kuului herätysliikkeisiin. Etenkin evankelisen liikkeen piiristä tuli monta luvan anojaa. Muutamalla hakijalla oli suhteita myös uusiin uskonnollisen kentän toimijoihin, kuten vapaakirkollisuuteen tai Pelastusarmeijaan.

– Saarnalupaa haettiin erilaisin motiivein. Se avasi uusia työmahdollisuuksia, antoi vaikutusvaltaa paikallisyhteisössä ja helpotti saarnamatkoja vieraisiin seurakuntiin, joissa pappi saattoi suhtautua tuntemattomaan saarnaajaan epäilevästi.

Saarnalupatutkintojärjestelmästä ei ole aiemmin tehty yhtä laajaa tutkimusta.

Maallikkosaarnaajat saivat paikallisesti valtaa ja vastuuta

Aikalaisten suhde maallikoiden saarnatoimeen oli ristiriitainen. Osa katsoi maallikkosaarnaajien tukevan kirkkoa, etenkin aikoina, jolloin pappeja oli liian vähän suhteessa väestön kokoon. Toiset taas pitivät saarnaamaan ryhtyviä maallikoita seurakunnan hajottajina, jotka uhkasivat myös pappien asemaa.

Sopasen mukaan saarnalupatutkinnosta käydyt keskustelut kuvastavat hyvin väistyvän sääty-yhteiskunnan ja nousevan kansalaisyhteiskunnan murrosvaihetta, jossa yhteiskunnan valtasuhteet olivat neuvottelun alaisina. Vaikka papin ja maallikon asemaa koskevat vanhat ajattelumallit eivät täysin kadonneet, saivat saarnaluvan saaneet monissa paikallisseurakunnissa paljon valtaa ja vastuuta.

– Vuosien kuluessa myös yhä useammat papit katsoivat, että maallikoissa – ainakin valituissa sellaisissa – oli sanankuulijoiden ohella ainesta myös sananselittäjiksi, Sopanen toteaa.

Väitöstilaisuus perjantaina 15. syyskuuta

FM Matleena Sopanen historian alaan kuuluva väitöskirja Sanankuulijasta sananselittäjäksi. Suomen evankelis-luterilaisen kirkon saarnalupatutkinto rakentuvassa kansalaisyhteiskunnassa 1870–1923 tarkastetaan julkisesti Tampereen yliopiston Yhteiskuntatieteiden tiedekunnassa perjantaina 15.9.2023 klo 12, Keskustakampuksen Päätalon luentosalissa D11 (Kalevantie 4, Tampere). Vastaväittäjänä toimii dosentti Ritva Kylli Oulun yliopistosta. Kustoksena toimii professori Pirjo Markkola Tampereen yliopiston yhteiskuntatieteiden tiedekunnasta.