Elina Loisa: Miten yöstä tulee ystävä

(Kirjoitus on julkaistu Kustantamon kuulumisia -blogissa perjantaina 24.11.2023.)

Lapsi pelkää kummituksia ja löytääkin sellaisen kotoa. Kun aloin kirjoittaa Hapsi Haamulapsen tarinaa, näin ensimmäisenä mielessäni eteisen, jossa lapsi kohtaa vieraan olennon. Mutta tiesin tietenkin, että tässä tarinassa kummitteleva haamu olisi jotain muuta kuin pelottava.

Idea puhutteli minua ehkä siksi, että olen aina ollut kaikenlaisten kummitustarinoiden ystävä. Mutta lastenkirjan kummitus on erilainen kuin aikuisten kummitukset. Aikuisilla kummitustarinoiden pelottavuus voi olla eskapistista ja viihdettäkin, tai se voi haastaa lukijan ajattelua ja tarjota näkymän vaihtoehtoiseen maailmaan, eikä pelottavuuden asteikolla ole tekstissä rajoja, kun lukija ei ihan oikeasti usko kummituksiin. Mutta lapsen kokemusmaailmassa mielikuvituksen voima on suuri ja maailmankuvakin vasta muodostumassa, joten kummituksen pelko on todempi – ja kummitusten olemassaolo mahdollisempi.

Pimeän pelko, öinen koti ja lapsen mielikuvituksen kehittämät kuvitelmat saivat tarinan kehkeytymään mielessäni. Olenhan ollut itsekin joskus lapsi, joka on pelännyt sängyn alla olevaa pimeää – ja olen itse asiassa ollut myös aikuinen, joka on noussut vielä ylös sängystä sulkemaan auki jääneen kaapin oven. Oikeastaan se ei pelottanut minua, mutta silti oven raosta näkyvä pimeä tuntui tavattoman häiritsevältä, aivan kuten lapsena sängyn alla oleva pimeä, johon ei pystynyt kurkistamaankaan.

Halusin kirjoittaa kirjan, jossa tämä öinen maailma näyttäytyisi – lopulta – jotenkin erilaisena. Pimeys on oikeastaan myös kiehtovaa ja inspiroivaa, sillä sehän antaa mahdollisuuksia vaikka mihin. Halusin, että kirjani avulla lapsi voisi käsitellä pimeän pelkoa, kohdata turvallisessa tilanteessa sängyn alla olevan öisen pimeän, ja antaa yön kummituksille jonkin vaihtoehtoisen merkityksen. Halusin kirjoittaa kirjan, jossa pimeää pelkäävälle päähenkilölle yöstä tulee ystävä.

Minulla oli lähtökohtana se, että lapsen pelkoa ei voi vain selittää tai järkeillä pois – sellainen toimii usein huonosti aikuisillakin (edelleen ne kaapin ovet pitää sulkea!), mutta vielä huonommin lapsilla. Lasten ajattelussa kummitusten olemassaolo on ajatuksen tasolla ihan mahdollista. Sen vuoksi halusin kirjoittaa kummitushahmon, josta voisi pelkäämisen sijaan pitää. Sellaisen kummituksen, johon voisi samastua, mutta joka tarjoaisi myös jotain uusia näkökulmia. Kun kirjan päähenkilö Samu tutustuu haamulapsi Hapsin kanssa, hän huomaa Hapsissa yllättäen jotain samankaltaista ihmislasten kanssa. Kummitukset ovat välillä jopa hauskoja. Ja kummituksilla on maailmassa oma tarkoituksensa, joka lopulta liittyy Samuun itseensäkin.

”Me kummitukset pidämme huolta talosta ja huolehdimme sen muistoista”, Hapsi selittää.

”Sillä tiedäthän, että taloilla on muistot niin kuin ihmisilläkin. Jonkun täytyy vain muistaa ne kaikki talojen puolesta.”

Minulle oli tärkeää, että kirjassani on muitakin tasoja kuin vain pimeän pelko, ja että kirjan parissa voi käsitellä myös muita teemoja. Yleensäkin pidän tärkeänä sitä, että lastenkirjoissa on monia tasoja, ja juuri sellaiset kirjat ovat itsellenikin jääneet mieleen lapsuudesta.

Kirjassani Samu voittaa pelkonsa, mutta se ei tapahdu vain sitä kautta, mitä Hapsi Haamulapsi opettaa hänelle kummituksista. Kirjoittaessani mietin, mikä olisi sellainen pelkoakin vahvempi voima, jonka Samu voisi löytää itsestään ja joka motivoisi häntä voittamaan pelkonsa. Ymmärsin sen olevan empatia. Samu löytää rohkeutensa juuri sen kautta. Hän voisi juosta turvaan äidin ja isän makuuhuoneeseen, mutta hän ymmärtää niin hyvin eksyneen kummituksen pelkoa, että hän haluaa voittaa oman pelkonsa auttaakseen tätä. Sen myötä kaksi erilaista olentoa ystävystyvät ja he voivat kumpikin oppia toisistaan jotain uutta.

”Hän muistaa kaikki ne ihmiset, jotka ovat avanneet näitä samoja ovia.

Lapset, jotka ovat leikkineet näissä huoneissa ja nähneet unia tämän katon alla.
Lapset, jotka ovat kasvaneet isoiksi talossa.

Entiset asukkaat, jotka ovat kertoneet salaisuuksiaan toisilleen.

Kaikki ne, joille sama talo on ollut koti, kunnes he ovat löytäneet uuden kodin ja muuttaneet sinne.

Hapsin ansiosta talo muistaa heidät kaikki.

”Sinä varmaan muistat sitten minutkin aina, Samu sanoo.

”Ikuisesti”, lupaa Hapsi Haamulapsi.

Siitä ajatuksesta Samu tulee iloiseksi.”

Elina Loisa 

Sitaatit ovat Elina Loisan kirjasta Hapsi Haamulapsi.