Metsänhoitoyhdistys Metsä-Lapin johtaja Annakaisa Heikkonen: Lapin metsänomistaja suojelun ja mainehaittojen ristipaineessa

Metsäomistajat ajettu ahtaalle  

Metsähoitoyhdistys Metsä-Lapin johtaja Annakaisa Heikkonen kuvaa Lapin metsätalouden olevan keskellä monikerroksista murrosta. – Samalla kun valtaosa erityisesti Ylä-Lapin alueen metsistä on jo suojeltu, yksityismetsien omistajat kamppailevat epävarmuuden, ristiriitaisten odotusten ja metsätalouden käytössä olevien alueiden pienenemisen kanssa.

–Tilannetta mutkistaa, että metsätalouden rinnalla kulkevat poronhoito, saamelaiskulttuuri, matkailu ja kaivosteollisuus. Tuloksena on vyyhti, jossa yksittäinen metsänomistaja joutuu tasapainoilemaan monenlaisten paineiden alla.

Heikkosen mukaan Lapin metsäkeskustelu on kärjistynyt tavalla, joka syö luottamusta ja vaikeuttaa arjen työtä. – Metsäkeskustelu on turhauttavaa ja kuplautunutta. Siinä on vastakkainasettelua ja poteroihin kaivautumista, mikä ei vie yhteisiä asioita eteenpäin. Välillä tuntuu, että kärjistäminen on jopa tarkoitushakuista.

–Ylä-Lapin FSC-sertifiointiin liittynyt kiista toi tämän näkyvästi esiin muutama vuosi sitten FSC:n kontrolloidun puun riskiarvioinnin jälkeen. Kansallinen riskienarviointi nosti ensimmäistä kertaa yksityismetsät saamelaisalueella kansainväliseen huomioon kielteisessä valossa. Monelle metsänomistajalle se oli järkytys.

Yhtäkkiä oltiin Heikkosen mukaan keskustelussa, mistä ei oikein saanut kiinni. – Ei ollut selvää, toimitaanko kansainvälisillä standardeilla vai paikallisella sopimuksella. Prosessi jäi roikkumaan ilmaan, eikä loppuratkaisua ole vieläkään.

Metsänostajat pelkäävät mainehaittaa

Lapin metsätalouden kipukohtiin kuuluu Heikkosen mukaan poronhoidon ja metsätalouden yhteensovittaminen. – FSC-kiistan taustalla oli väite, että puunhankinta yksityismetsistä voi uhata saamelaiskulttuuria ja poronhoitoa. Tilanne ei kuitenkaan ole näin mustavalkoinen, koska Ylä-Lapissa myös poromiehet ja saamelaiset omistavat metsiä. Monelle porotila on perustettu juuri siksi, että siinä on metsää mukana turvaamassa toimeentuloa. Vastakkainasettelu syntyy usein alueen ulkopuolella.

–Lapin metsistä merkittävä osa on jo suojeltu. Ylä-Lapin valtionmaista 90 prosenttia ja Inarin alueen maa-alueista 75 prosenttia. Yksityisiä metsiä on Ylä-Lapissa vain 10 prosenttia, josta metsätalouskäytössä on noin puolet.

Käytännössä metsätalouden harjoittamisen toiminnan tontti on Heikkosen mukaan hyvin pieni. – Jos uudistuskypsät metsät leimataan automaattisesti vanhoiksi metsiksi ja ohjataan pakkosuojeluun, metsänomistajalta voi kadota iso omaisuuserä, mitä ei kompensoida. Sama huoli koskee myös metsäpalveluiden saatavuutta. Kun taloudellisen toiminnan ala kapenee, palvelujen järjestäminen käy kannattamattomaksi.

–Lapissa puumarkkinat eivät ratkea pelkällä lainsäädännöllä. Kun suuret ostajat välttelevät riskejä, niin pelko mainehaitasta voi estää puukaupan, vaikka mikään lain tai sertifioinnin kriteeri ei estäisi metsänkäsittelyä. Monesti metsäomistajalla olisi ollut halu myydä, mutta ostaja ei tee edes tarjousta. Ei siksi, että laki estäisi, vaan koska puuta saa riskittömämmin muualta.

Käytännön haasteet näkyvät Heikkosen mukaan pienissäkin yksityiskohdissa. –Lahopuun määrästä käydään tulkintataistelua, ja yksittäinen kuutiomäärä voi ratkaista, kelpaako leimikko markkinoille.

–Metsätalous joutuu sovittamaan yhteen roolinsa myös matkailun ja kaivostoiminnan kanssa. Matkailun kasvu ei uhkaa metsäluontoa sinänsä, mutta sen vaikutukset kohdistuvat sosiaaliseen kestävyyteen ja poronhoitoon. Samalla matkailu voi avata uusia mahdollisuuksia, kun maisema-arvokauppa voisi tuoda metsänomistajalle tuloja. Jos matkailijat ja yrittäjät haluavat maiseman säilyvän tietynlaisena, siitä voitaisiin maksaa metsänomistajalle.

Heikkonen muistuttaa, että kaavoituksessa esiin nousevat suojelumerkinnät, jotka voivat kaventaa metsien käyttöä. – Metsänomistajien huoli on, että he eivät saa tietoa valmisteluvaiheessa ja korvausmahdollisuudet jäävät auki.

Luottamuksen puute ja yhteensovittamisen tarve

Heikkonen pitää yhtenä suurimmista luottamusta syövistä tekijöistä ympäristöjärjestöjen tekemää salaista kartoitustyötä. – Monesti tieto lahopuusta tai uhanalaisista lajeista tulee omistajalle vasta, kun hakkuut ovat jo käynnissä. Siinä vaiheessa puut voivat olla jo pinossa. Sopii kysyä, mitä silloin saavutetaan, ei monimuotoisuus ainakaan parane. Jos halutaan oikeasti kehittää luonnonhoitoa, tietoa kohteista pitäisi jakaa etukäteen avoimesti.

–Lopulta kaikki tiivistyy yhteen sanaan, yhteensovittamiseen. Saamelaiskulttuuri, poronhoito, matkailu, kaivostoiminta, metsätalous ja luontoarvot elävät rinnakkain, mutta yhteisten pelisääntöjen luominen on ollut hidasta ja yhteensovittaminen on jatkuvaa työtä.

Yksi vaikeimmista jännitteitä aiheuttavista aiheista on porolaidunten ylilaidunnus. –  Se on ollut tabu, josta on pitkään vaiettu. Kun tunturiluontotyyppien uhanalaisuutta arvioitiin, todettiin, että suurimmat uhkat ovat metsien sijaan porojen laidunnuspaine ja ilmastonmuutos. Ne ovat tosiasioita, joista pitäisi voida puhua avoimesti.

– Yhteensovittaminen vaatii aikaa, sitoutumista ja tahtoa. Se ei tule ikinä valmiiksi, koska arvot muuttuvat jatkuvasti. Mutta ilman luottamusta ja yhteistyötä joudumme jatkossakin elämään poteroissa, muistuttaa Heikkonen.

Markku Laukkanen, markku.laukkanen@audiomedia.fi