Kiky-sopimus osa 2 – ennen oli toisin?

Suomalaisten yritysten kansainvälinen kilpailukyky puhuttaa jälleen. Etla julkaisi tiistaina 16.12. muistion, jossa julkisen talouden sopeutustoimien kysyntää supistavien vaikutusten kompensoimiseksi ehdotetaan palkkamalttia. Tavoitteena on Suomen talouden vientikysynnän kasvattaminen. Toinen muistion kirjoittajista ehdottikin Verkkouutisten jutussa taannoin, että palkankorotuslinja jäädytetään yhteen prosenttiin viiden vuoden ajaksi. Lisäksi aiheesta on julkaistu syksyn aikana erilaisia ennusteita.  

Yhteenveto Suomen kansainvälistä kilpailukykyä mittaavista analyyseistä on se, että työn hinta on kasvanut 2010-luvun alun jälkeen hitaammin kuin kauppakumppanimaissa. Tämä on kohentanut kustannuskilpailukykyä. Toisaalta kilpailukykyä heikentää vaihtosuhde, eli vientitavaroiden ja -palveluiden hinnat ovat nousseet hitaammin kuin tuontitavaroiden ja -palveluiden. Tämän vuoksi viennin täytyy kasvaa, jotta voidaan ylläpitää tuonnin aiempi taso ja estää kansantalouden jatkuva velkaantuminen. Lisäksi Suomen työn tuottavuus on kasvanut kilpailijamaita hitaammin, mikä niin ikään on laskenut kilpailukykyämme. Kokonaisuudessaan Suomen kustannuskilpailukyky on reaalisilla yksikkötyökustannuksilla, eli toiminnan suhteellisella kannattavuudella, mitattuna historiallisen keskiarvon tienoilla tai jopa hieman sen paremmalla puolella. 

Etlan muistio kytkeytyy toiseen ajankohtaiseen aiheeseen, eli julkisen talouden sopeuttamistoimiin ja eri keinojen tehokkuuteen. Muistio on julkaistu osana tutkimushanketta, jossa tutkitaan niin kutsuttuja finanssipoliittisia kertoimia Suomessa. Ne ilmaisevat finanssipolitiikan bkt-vaikutuksen suuruuden: jos veroja korotetaan tai menoja supistetaan eurolla, finanssipolitiikan kerroin kuvaa euromäärää, jolla BKT supistuu reaktiona finanssipolitiikan kiristykseen (ja päinvastoin). Finanssipolitiikan kerrointa Suomessa voi kasvattaa se, että euroalueen jäsenenä nimellinen valuuttakurssi tai korot eivät reagoi finanssipolitiikan muutoksiin. 

2020-luvun Suomessa sopeutuksen aiheuttamaa lyhytaikaista bkt-menetystä voidaan kompensoida päätösperäisesti lähinnä sisäisellä devalvaatiolla, joka vahvistaa vientiyritysten kustannuskilpailukykyä ja tukee niiden asemaa kansainvälisessä kilpailussa. Sisäisen devalvaation keinoja ovat jo edellä mainittu palkkamaltti, työnantajien sosiaalivakuutusmaksujen pienentäminen tai Trumpin hallinnolta tutuksi tulleet tuontitullit, joista kerätyt tulot kanavoidaan vientiyrityksille. Näistä viimeksi mainittu keino ei kuitenkaan ole Suomen oloissa realismia. 

Vaikka finanssipolitiikan bkt-vaikutusta on tutkittu kansainvälisesti laajasti, Suomessa se on jäänyt vähemmälle huomiolle, minkä takia perusteellinen tutkimus aiheesta on tärkeää ja varsin tervetullutta. Etlan muistion yhteydessä julkaistu kirjallisuuskatsaus on jo itsessään arvokas lisä suomalaiseen tutkimukseen. Johtopäätös sisäisen devalvaation välttämättömyydestä kaipaa kuitenkin tuekseen vankempia perusteluita kuin mitä muistiossa on esitetty. 

Suomi vuonna 2026 vai sittenkin 2016? 

Suomi on pieni ja avoin talous, millä on kaksi olennaista seurausta. Ensiksi kotimaiset finanssipolitiikan päätökset eivät vaikuta euroalueen suhdanteisiin, joten valuuttakurssi ja keskuspankin asettama korko ovat täkäläisen talouspolitiikan päättäjän näkökulmasta jäykkiä. Näin kiristävän finanssipolitiikan tuotantoa supistavat vaikutukset ovat suurempia kuin, jos valuutta- tai rahapolitiikalla voisi kompensoida kokonaiskysynnän vähenemistä. Institutionaalisten tekijöiden, kuten raha- ja valuuttakurssijärjestelmän, vaikutuksesta finanssipolitiikan kertoimen suuruuteen on vahvaa empiiristä näyttöä. 

Toiseksi Suomi on avoin talous eli suuri osa täällä valmistetuista tavaroista ja palveluista päätyy kaupaksi ulkomaille. Siispä Suomen talouskasvun hitaus on yhdistetty talouden sulkeutumiseen. Kuvion 1 tarkastelu ei ainakaan kumoa tätä päätelmää, sillä talouskasvu vaikuttaa olevan tiiviissä yhteydessä viennin kasvuun Suomessa ja keskeisissä verrokkimaissa. 

On myös kiistatonta, että Suomen talouden avoimuus ei ole kehittynyt pohjoismaisten verrokkien tai euroalueen keskiarvoa vastaavalla tavalla kuten kuviosta 2 huomataan. Viennin bkt-suhde ohitti silti vuoden 2008 huipun jo vuonna 2022, kunnes Suomen talous ajautui pitkittyneeseen matalasuhdanteeseen Venäjän aloitettua hyökkäyssotansa. On myös tärkeätä huomata, ettei Suomi ainakaan toistaiseksi velkaannu ulkomaille kuten kuviosta 3 nähdään, eli vaihtotase on pitkän alijäämäisen jakson jälkeen kivunnut tasapainoon.

Tästä päästään pohdintaan sisäisen devalvaation tarpeesta Suomessa. Tunnetuin sisäinen devalvaation ilmentymä on tietenkin Sipilän hallituksen ajama ja työmarkkinajärjestöjen päättämä kilpailukykysopimus, joka tuli voimaan vuonna 2016. Sopimus sisälsi monia palkkaamisen kustannuksia pienentäviä toimia, mutta suurimman julkisuuden keräsi työajan pidennys puolella tunnilla viikkoa kohden, mikä käytännössä vastaa tuntipalkan alennusta. 

Suomen tilanne oli erilainen kymmenen vuotta sitten, jolloin kiky-sopimus solmittiin. Suomen kansainvälinen kilpailukyky oli pahasti rapautunut matkapuhelinteollisuuden kaikottua Suomesta ja paperinkysynnän heikettyä voimakkaasti. Tämän seuraukset ovat selkeästi nähtävillä edellisistä kuvaajista. Viennin bkt-suhde oli 2000-luvun alimmalla tasollaan ja Suomi velkaantui voimakkaasti ulkomaille. 

Vuosi 2026 ei muistuta vuotta 2016. Nyt takana on yli 10 vuotta, jonka aikana työvoimakustannukset ovat laskeneet suhteessa kilpailijamaihin. Kansainvälinen talousympäristökin on tyystin erilainen. Suomen avautumista jarruttavat kauppa- ja geopoliittiset esteet raivataan muualla kuin kotimaisissa tupo-pöydissä. Ulkomaankauppa määrittää jatkossakin Suomen talouden kehitystä, mutta sen edistämistä ei pidä tehdä kotitalouksien kysynnän kustannuksella. 

Keinojen vähyys ei perustele käytön lisäämistä 

Julkisen talouden säästötoimet eivät katoa hetkeen talouspäättäjien asialistalta, ja siksi eri toimien kasvuvaikutuksista on tärkeä saada tutkimusnäyttöä. Sopeutuksen negatiivisia vaikutuksia voi Suomessa kompensoida lähinnä sisäisen devalvaation keinoin, kuten palkkamaltilla. Lääkekirjon kapeudesta ei kuitenkaan pidä päätellä, että jäljellejäävien annosmäärää tulisi kasvattaa. 

Sen sijaan on syytä kiinnittää huomio itse ongelmaan eli yrityssektorin heikkoon tuottavuuteen. Suomen tavaravienti nojaa kapeaan joukkoon matalahkon lisäarvon tuotteita. Toisaalta palveluiden, kuten ohjelmistojen, vienti on kasvanut viime vuosina voimakkaasti. On vaikea perustella, miten kansainvälisten osaajien varassa elävä ICT-ala hyötyisi jäykästä ja kituliaasta palkankorotuslinjasta. 

Palkkamaltti ei ole lyhyen aikavälin talouskasvun kannalta ongelmaton patenttiratkaisu. Yksityisen kysynnän lasku on jättänyt jäljen jo kolmatta vuotta peräkkäin Suomen talouden kasvulukuihin. Olisi kehnoa talouspolitiikkaa supistaa ostovoimaa juuri, kun sen viimeisestä pudotuksesta on noustu. Lopuksi on syytä huomioida, että suomalaisten palkat joustavat mainettaan paremmin suhdanteisiin, eikä siksikään jäykistävälle palkkalinjalle ole perusteita. 

Jos sisäiseen devalvaatioon ryhdytään, on esimerkkien perässä kelattava kauemmas kuin vuoteen 2016, eli vuoteen 2010. Tällöin työnantajien kela-maksu poistettiin, joka pienensi työnantajan palkkaamisen sivukuluja. Esimerkiksi työnantajan työeläkevakuutusmaksua voisi laskea työvoimakustannusten ja verokiilan pienentämiseksi. Operaatio voidaan toteuttaa budjettineutraalisti vaikkapa listaamattomien yritysten osinkoverouudistuksen avulla.