Lasten lukumäärällä ja raskauksien ajoituksella on yhteys biologiseen vanhenemiseen

Tulosten perusteella sekä lasten määrä että raskauksien ajoitus heijastuvat naisen aikuisiän terveyteen ja eliniänodotteeseen.

Kaksostutkimuksen osallistujat kutsuttiin vastaamaan kyselyyn vuonna 1975 ja heidän elämänkulkuaan on seurattu säännöllisesti tähän päivään saakka.

Lähes 15 000 osallistujaa kattavan seurannan perusteella pisimpään vaikuttavat elävän ne naiset, joilla on 2–3 lasta. Myös raskauksien ajoituksella on merkitystä, sillä tutkimuksen perusteella lapsensa noin 24–38-vuotiaana saaneet naiset vanhenivat hitaimmin.

Erityisesti keskimääräistä suuremman lasten määrän (yli 4) havaittiin olevan yhteydessä lyhyempään elinikään ja kiihtyneeseen biologiseen vanhenemiseen. Tutkijoiden mukaan tämä havainto sopii hyvin yhteen 1900-luvulla kehitetyn evoluutiobiologisen elinkiertoteorian kanssa.

— Evoluutiobiologisesti ajateltuna eliöiden resurssit, kuten aika ja energia, ovat rajallisia. Kun suuri määrä energiaa investoidaan lisääntymiseen, se on pois elimistön ylläpidosta ja korjausmekanismeista, mikä voisi madaltaa elinikää, selittää tutkimuksen toteuttanut väitöskirjatutkija Mikaela Hukkanen.

Hiukan yllättäen tutkimuksessa havaittiin kuitenkin myös lapsettomien naisten vanhenemisen olevan nopeampaa kuin muutaman lapsen saaneiden. Tätä tulosta voi mahdollisesti selittää muut elintavat tai terveydelliset tekijät, joiden vaikutusta ei pystytty täysin kontrolloimaan.

Tutkimusryhmä korostaa, että havainnot pätevät vain väestötasolla, eikä syy-seuraus-yhteyksien osoittaminen tai yksilöllisten suositusten antaminen nyt lisääntymisiässä oleville naisille ole niiden perusteella mahdollista tai tarkoituksenmukaista. Esimerkiksi lapsiluku on pienentynyt ja ensisynnyttäjien ikä noussut tutkimuksen kattamaan ajankohtaan nähden.

— Yksittäisen naisen ei siis kannata pohtia tai muuttaa omia suunnitelmiaan tai lapsitoiveitaan näiden tutkimustulosten vuoksi, sanoo tutkimusta johtanut dosentti Miina Ollikainen.

Epigeneettinen ikä on yhteydessä lasten lukumäärään

Lisääntymisen ja eliniän välillä vallitseva mahdollinen evoluutiobiologinen vastakkainasetteluon kiinnostanut tutkijoita jo 1900-luvun alkupuolelta saakka, mutta lukuisat aihetta käsitelleet tutkimukset ovat tuottaneet ristiriitaisia tuloksia.

Tämän tutkimuksen uutena näkökulmana oli vanhenemisen mittaaminen myös biologisesti. Epigeneettinen kello määritettiin yli tuhannen osallistujan verinäytteistä. Epigeneettiset kellot pyrkivät määrittämään biologista vanhenemista eli solujen ja kudosten asteittaista rappeutumista. Tällaisilla menetelmillä vanhenemiseen liittyvistä muutoksista saadaan tietoa jo vuosia tai vuosikymmeniä ennen kuolemaa.

Saadut tulokset tukivat aiempia kuolleisuuteen perustuvia johtopäätöksiä. Myös epigeneettisten kellojen perusteella ne naiset, joilla oli joko paljon tai ei lainkaan lapsia, olivat biologisesti muutaman vuoden kalenteri-ikäänsä vanhempia.

— Kalenteri-ikäänsä vanhempi ihminen on muita suuremmassa riskissä kuolla ennenaikaisesti. Tuloksemme osoittavat, että elinkierron valinnat jättävät pysyvän biologisen jäljen, joka on mitattavissa kauan ennen vanhuutta, Miina Ollikainen kertoo.

— Osassa analyysejämme myös nuorella iällä lapsen saaminen yhdistyi biologiseen vanhenemiseen. Tämäkin saattaa liittyä evoluutioteoriaan, sillä luonnonvalinta saattaa suosia aikaisempaa lastensaantia, vaikka siitä aiheutuisikin vanhenemiseen liittyviä terveydellisiä kustannuksia.

Tutkimus toteutettiin Helsingin yliopiston Suomen molekyylilääketieteen instituutin (FIMM) ja Biotekniikan instituutin, sekä lääketieteellinen tutkimuslaitos Minervan yhteistyönä, ja sen tulokset on julkaistu Nature Communications -tiedelehdessä. Tulokset perustuvat lähes 15 000 vuosina 1880–1957 syntynyttä kaksosnaista kattavaan seurantatutkimukseen.

Alkuperäinen tutkimus:

Epigenetic aging and lifespan reflect reproductive history in the Finnish Twin Cohort. Mikaela Hukkanen, Anna Kankaanpää, Aino Heikkinen, Jaakko Kaprio, Robin Cristofari, Miina Ollikainen. Nat Commun 17, 44 (2026). https://doi.org/10.1038/s41467-025-67798-y