Jarno Alastalo rakastaa teknologiaa, mutta ei sen omistajia

(Lue blogissa)

Yksi algoritmi löytää meidät. Yksi meitä hallitsee. Yksi pimeyteen kahlitsee.

Olen ollut pitkään teknologiauskovainen. Mutta kirjoittaessani Mustaa laatikkoa jokin minussa muuttui. Uskon edelleen teknologiaan, mutta en usko ihmisiin, jotka toimivat sen taustalla.

Olemme jo muutama vuosikymmen sitten antaneet avaimen digitaaliseen sieluumme pääosin yhdysvaltalaisille miehille, jotka ovat vapaasti voineet luoda meitä koukuttavia palveluita. Mutta pitää myös sanoa: palvelut antavat ihmisille paljon hyvääkin. Silti pienellä yksilöllä Suomessa on varsin vähän vaikutusvaltaa siihen, miten palveluita rakennetaan, ja nyt jälleen olemme antamassa kaiken vapauden isoille yrityksille määritellä, miten uutta teknologiaa – tekoälyä – käytetään meihin tai miten käytämme sitä.

Kun Atlantin toisella puolella Donald Trump on osoittanut, että tärkeintä on voima ja seurauksilla ei ole merkitystä, digitaalisten alustojen perustajat ja johtajat ovat poistaneet naamioita. Ehkä osoittaneet, keitä he oikeasti ovat. Facebookin perustaja Mark Zuckerberg on tuonut esiin, kuinka maskuliinisuus on hyve ja miten voimakas mies on vahva johtaja. Elon Musk on uudelleenjakanut äärioikeistolaisia sisältöjä ja tehnyt natsitervehdyksiin viittaavia käden nostoja. He ovat digitaalisia oligarkkeja, tai kuten kirjassa todetaan: elämme broligarkian eli veljesvallan aikaa.

Nämä johtajat uskovat olevansa yhteiskunnan normien yläpuolella, eräänlaisia teknologisia yli-ihmisiä, jotka ohjaavat sivilisaatiota, usein kuitenkin vain osakkeenomistajien eduksi. Musk, Zuckerberg ja Bezos ovat nimiä, jotka monet tuntevat, mutta taustalla toimii piilossa monia muita, oligarkkien varjohallitsijoita, sijoittajia.

Yksi heistä on sijoittaja Peter Thiel, joka kyseenalaistaa avoimesti demokratian ja kannattaa teknologiaeliitin hallitsemaa aristokratiaa. Hän rakentaa "verkostovaltioita", jotka eivät kunnioita perinteisiä maanrajoja tai hallituksia. Monet hänen yrityksistään on nimetty Taru sormusten herrasta -kirjan mukaan, kuten Palantir, jonka tekoälyteknologiaa hyödynnetään Yhdysvalloissa maahanmuuttajien tunnistamiseen ja kiinniottamiseen. Kuvaavaa on, että hänen sijoitusyhtiönsä lempinimi on "the precious", valtasormus, joka hallitsee ja pimeyteen kahlitsee. Siksi hänet voisi rinnastaa Sauroniin ja hänen yrityksensä Mordoriin. Yksi algoritmi löytää meidät. Yksi meitä hallitsee. Yksi pimeyteen kahlitsee. Näin lukee Mustan laatikon takakannessa.

Miksi meidän tulisi ymmärtää tämä uusi vallanjako? He hallitsevat alustoja, joiden avulla kirjoitamme viestejä rakkaimmille, tutustumme uusiin aiheisiin ja luemme uutisia. Vaihtokauppa on epäreilu: emme vain käytä palveluita, vaan ne kuluttavat meitä. Olemme muuttuneet asiakkaista tuotteen raaka-aineeksi, jota louhitaan mainosmyyntiä varten. Annamme heille omat tietomme tekoälyalgoritmien ruoaksi, he luovat meistä tarkkoja profiileja ja myyvät ne eteenpäin.

Me emme tiedä, miten päivittäinen sosiaalisen median virtamme muodostuu, koska suosittelualgoritmit ovat meiltä pimennossa, mustassa laatikossa. Maailmankuva pienenee, jos tietynlainen digitaalinen oligarkki määrittelee, mikä on oikein ja väärin. Ja todellisuudessa alkuperäistä valintaa ei ole tehnyt tekoäly, koska se on lopulta vain kehittyneempi koodinpätkä tietokoneella, vaan ihminen kaiken taustalla.

Teknologia ei ole minulle vain kylmä työkalu, vaan jokapäiväinen kumppani. Olen hyödyntänyt tekoälyä "sivuaivoina": se on auttanut minua kategorisoimaan hajanaisia ajatuksia, etsimään lähteitä ja näkemään omat sokeat pisteeni. Erityisesti kiireisinä hetkinä se on toiminut sparrailukumppanina, joka on nopeuttanut prosessia. Vaikka tekoäly voi viedä meiltä monia asioita, se on samalla tehnyt työstäni hauskempaa.

Ja juuri tämä valtava potentiaali hyvään tekee digitaalisten oligarkkien vallasta niin ongelmallista: he kaappaavat järjestelmän, jonka pitäisi palvella koko ihmiskuntaa. Samalla kun tekoäly voisi auttaa autistisia lapsia harjoittelemaan sosiaalisia taitoja tai syrjäytymisvaarassa olevia löytämään yhteisönsä, Peter Thielin ja Elon Muskin kaltaiset varjohallitsijat rakentavat järjestelmiä, jotka toimivat mustassa laatikossa, vailla demokraattista valvontaa. Heillä on hallussaan demokratian avaimet, ja he voivat yhdellä algoritmin muutoksella päättää, mitä me tunnemme ja ajattelemme.

Mutta teknologia ei ole vain valtapeliä. Kirjassa haastateltu Kaneli kuvaa, miten tekoäly on poistanut lukihäiriön tuomia esteitä ja tuonut hänet samalle viivalle muiden opiskelijoiden kanssa. Kanelille tekoäly ei ole keino päästä helpolla, vaan työkalu, joka antaa äänen niille, joiden polku on muuten haastava. Tämä on teknologian kauneinta ydintä.

Uskon edelleen, että teknologia voi parantaa maailmaa ja tekoäly voi tehdä elämästämme parempaa. Mutta vastuu sen suunnasta on meillä, ei Piilaakson broligarkeilla. Tekoäly on kuin GPS älylliseen maisemaan: se voi viedä meidät perille nopeammin ja auttaa niitä, joiden suuntavaisto on heikko, mutta jos seuraamme sitä sokeasti, unohdamme miten suunnistaa itse ja päädymme lopulta sinne, minne kartan piirtäjä haluaa meidän menevän.

Jarno Alastalo

P.S. Olen itsekin omistanut teknologiafirmoja ja rakentanut mustia laatikoita. Siksi tiedän, mitä niiden sisällä tapahtuu. En vihaa kaikkia omistajia, vain muutamaa.

___________________

Jarno Alastalo on tekno-filosofi, kirjailija, digitaalisten yhteisöjen rakentaja ja kissavideoiden asiantuntija, joka on suunnitellut mustia laatikoita. 

Alastalon Musta laatikko -teos on tutkimusmatka maailmaan, jossa algoritmit, tekoäly ja näkymättömät järjestelmät muokkaavat tunteitamme, valintojamme ja yhteisöjämme. Mitä tapahtuu, kun tekoälystä tulee opettaja, ystävä ja peili? Jos tekoäly valitsisi viisaasti, antaisitko sen päättää elämästäsi? Tai kuolemastasi?

Kirja ilmestyy 26.1.2026.