Suomalaisen vastarinnan salainen keskus sijaitsi New Yorkissa – suhtautuminen jakoi myös Mannerheimin perhettä

New Yorkissa vaikuttanut vastarintaliikkeen keskus oli vuosina 1903–1905 järjestäytynyt, kansainvälisiin verkostoihin kytkeytynyt solmukohta, josta johdettiin propagandaa, rahoitusta, verkostoitumista ja siirtokuntahankkeita. Keskuksesta käytettiin sanaa kagaali, ja termiin on aikojen saatossa liitetty erilaisia historiallisia sävyjä.

Tutkimuksen tehneen Oulun yliopiston yliopistonlehtori Henry Oinas-Kukkosen mukaan kyseessä oli erityisen merkittävä suomalaisen vastarinnan ulkokeskus, eikä siitä ole aiempaa kattavaa tutkimusta.

”Kagaali vahvisti suomalaisten yhtenäisyyttä ja ulkomaanyhteyksiä, vastusti venäläistämistoimia, auttoi Venäjän armeijasta kieltäytyjiä pakenemaan ulkomaille ja tuki suuriruhtinaskunnan omien lakien ja autonomian säilyttämistä”, hän kuvaa.

New Yorkin merkitys vastarintakeskuksen asemapaikkana syntyi useasta tekijästä. “Kaupunki oli maahanmuuton pääportti, mutta myös mediakeskus, jossa suomalaiset pystyivät vaikuttamaan sekä amerikkalaisiin päättäjiin että kansainväliseen lehdistöön”, Oinas-Kukkonen sanoo.

Sijaintinsa ansiosta New York tarjosi myös ainutlaatuisen toimintaympäristön Venäjän välittömän valvonnan ulottumattomissa, mutta lähellä kansainvälisiä voimakeskuksia, erityisesti Yhdysvaltoja ja Japania, jonka Venäjän vastaisen sodan neuvottelut käytiin Yhdysvalloissa.

New Yorkissa vaikutti kaksi kagaalin toimeenpanevan komitean johtohenkilöä: valtiopäivämies ja Päivälehden päätoimittaja Eero Erkko sekä valtiopäivämies ja pankinjohtaja Carl Erik Johan Mannerheim sekä naiskagaalin keskuskomitean jäsen Maissi Erkko. Mukana oli myös aseellista vastarintaa kannattanut aktiivinen siipi.

“Kagaalin suunnitelmat olivat huomattavasti kunnianhimoisempia kuin aiempi historiankirjoitus on antanut ymmärtää”, Oinas-Kukkonen huomauttaa. Keskuksessa muun muassa suunniteltiin jopa siirtokuntia Kuubaan ja Texasiin, missä olisi voitu kouluttaa Venäjän armeijan kutsuntoja paenneita suomalaisia.

Yhdysvaltojen suomalaisyhteisöä pyrittiin organisoimaan vastarinnan tueksi perustamalla Amerikan Suomalainen Kansallisliitto, jonka piiristä Carl Erik Johan Mannerheim uskoi muodostettavan Suomen tulevan itsenäistymisen amerikansuomalainen etujoukko.

Suhtautuminen vastarintaan jakoi yhteiskuntaa ja perheitä

Tutkimus korostaa aiemmin vähälle huomiolle jäänyttä asetelmaa, jossa Mannerheimin veljekset toimivat vastakkaisissa leireissä. New Yorkissa toiminut Carl Erik Johan Mannerheim haki aktiivisesti tukea Japanilta ja Yhdysvalloilta ja keskusteli Suomen tilanteesta myös presidentti Theodore Rooseveltin kanssa Valkoisessa talossa. Hän kuului kagaalin keskeisiin johtajiin ja oli näkyvä perustuslaillinen ja passiivisen vastarinnan edustaja.

Samalla hänen veljensä Carl Gustaf Emil Mannerheim, myöhemmin Suomen presidentti, rakensi uraansa Venäjän keisarillisessa armeijassa 1889–1917.

“Perheiden sisäiset ristiriidat osoittavat, miten syvästi suhtautuminen vastarintaan jakoi suomalaisia. Jako heijastui myös kirkon ja eri uskontokuntien jäsenistöön sekä Suomessa että Pohjois-Amerikassa”, Oinas-Kukkonen kertoo.

Tutkimus valaisee uudella tavalla sortokausien historiaa ja avaa uuden näkökulman suomalaisen vastarinnan tutkimukseen. Se osoittaa, että vastarinta ei ollut vain kotimainen tai eurooppalainen ilmiö, vaan osa laajaa globaalia verkostoa, johon kuuluivat niin siirtolaisaktivismi, salainen tiedustelu kuin kansainvälinen informaatiovaikuttaminen.

“Ensimmäisen sortokauden aikana suomalainen vastarinta ei ollut vain kotimainen ilmiö, vaan globaali hanke, joka ulottui yli Atlantin.”

Kagaalin solutoiminta Yhdysvalloissa ja erityisesti New Yorkin rooli vastarinnan keskeisenä tukikohtana on ollut lähes täysin tutkimatta.

“New Yorkin keskus muuttaa käsityksemme suomalaisesta vastarinnasta. Se osoittaa, että itsenäisyyspyrkimykset olivat paljon järjestäytyneempiä, kansainvälisempiä ja kunnianhimoisempia kuin aiemmin on ymmärretty”, Oinas-Kukkonen korostaa.

Löydöksiä voidaan hyödyntää laajasti siirtolaisuuden ja kansainvälisen politiikan historian sekä vastarinta- ja salaliikeverkostojen tutkimuksessa. Tutkija korostaa laajemman selvityksen tarvetta amerikkalaisesta tuesta Suomen itsenäisyysliikkeelle. Myös aktivistisiiven rooli New Yorkin tapahtumissa kaipaa lisävalaistusta.

Tutkimus perustuu laajaan arkistoaineistoon Suomessa ja Yhdysvalloissa, mukaan lukien Mannerheim-suvun arkistot, kagaalin kirjeenvaihto ja Theodore Roosevelt Papers -kokoelma.

Tutkimusartikkeli: Henry Oinas-Kukkonen: “The “Finnish Exiles’ Club” for Independence – The Finnish Resistance Organisation the Kagaali in New York”. Agents, Exiles, and Alliances: Finland’s Global Entanglements, 1899–1949. Studia Historica Septentrionalia 96.  Pohjois-Suomen Historiallinen Yhdistys, 2026. ISBN: 978‑952‑9888‑81‑8, ISSN: 0356‑8199. Artikkeli s. 13–48.