Hannes Mäntyranta: Metsäuutisoinnissa mielipiteet syrjäyttävät tiedon

Metsäviestintä murroksessa – osa mediasta muuttunut tarkkailijasta osapuoleksi   

Pitkän uran metsäviestinnän parissa tehneen toimittaja Hannes Mäntyrannan mukaan metsäviestinnän suurin haaste ei ole tiedon puute vaan se, että mielipiteet syrjäyttävät tiedon.

– Keskustelun painopiste siirtyi viimeistään 1990-luvulla taloudesta ympäristöön, mutta nyt taas jossakin määrin takaisin talouteen ja ennen kaikkea ilmastoasioihin. Samalla metsistä on tullut entistä enemmän puoluepoliittinen kysymys tavalla, jota ei vielä 1990-luvulla osattu ennakoida ja joka on haitallista mille tahansa toimialalle.

Harva aihe herättää Mäntyrannan mukaan yhtä voimakkaita tunteita kuin metsät. – Vaikka metsätalous on ollut suomalaisen hyvinvoinnin kivijalka yli sadan vuoden ajan, metsät eivät ole enää pelkästään talouden, työn ja viennin lähde, vaan niistä käydään kiivasta keskustelua ilmaston, luonnon monimuotoisuuden, hiilinielujen ja yhteiskunnallisten arvojen kautta.

Mäntyrannan mukaan metsäviestinnän painopiste on muuttunut useaan otteeseen viimeisten 30 vuoden aikana. – Vielä ennen 1990-lukua korostettiin ennen kaikkea metsäsektorin taloudellista merkitystä, kuten vientituloja, työpaikkoja ja kansantalouden perustaa. Myöhemmin metsien käyttöä alettiin tarkastella ennen kaikkea ympäristön, luonnonsuojelun ja ilmaston näkökulmasta.

Metsäviestinnän vastattava metsien merkityksen muutokseen

Mäntyrannan mukaan metsäviestinnän painopiste on muuttunut useaan otteeseen viimeisten 30 vuoden aikana. – Vielä 1990-luvulla korostettiin ennen kaikkea metsäsektorin taloudellista merkitystä, kuten vientituloja, työpaikkoja ja kansantalouden perustaa. Myöhemmin metsien käyttöä alettiin tarkastella ennen kaikkea ympäristön, luonnonsuojelun ja ilmaston näkökulmasta.

–Nyt keskustelu on jälleen osittain palaamassa taloudelliseen merkitykseen, mutta eri tavalla kuin ennen. Pelkkä puhe vientituloista ei enää riitä. Metsäsektorin merkitys täytyy pystyä osoittamaan tavallisten ihmisten arjessa.

Nyt ihmisiä kiinnostavat ennen kaikkea tulevaisuuden ratkaisut. – Metsien merkitystä ei enää selitetä kuutiometreillä tai vientiluvuilla, vaan sillä, mitä uusia tuotteita puusta voidaan valmistaa ja miten ne voivat korvata fossiilisia raaka-aineita.

–Puupohjaiset tekstiilit, biokemikaalit, kosmetiikka, lääkkeet ja uudet materiaalit ovat osa tätä metsäalan rakennemuutokseen liittyvää viestinnällistä muutosta. Vaikka kaupallistaminen on hidasta, juuri niiden kautta voidaan tehdä näkyväksi metsien tulevaisuuden merkitys, arvioi Mäntyranta.

Metsäkeskustelu on puoluepolitisoitunut

Mäntyranta pitää metsäkeskustelun puoluepolitisoitumista yhtenä merkittävimmistä muutoksista viime vuosikymmenen aikana. – Ongelmalliseksi tilanne muuttuu, kun puolueet lukitsevat kantansa ja metsistä tulee osa ideologista vastakkainasettelua.

–Metsät eivät ole enää yhteiskunnallinen resurssi, vaan niistä tulee osa puolueiden identiteettiä. Samalla metsäpolitiikan ennustettavuus heikkenee. Taustalla vaikuttaa osaltaan Euroopan unionin ilmasto- ja ympäristöpolitiikka, mikä on lisännyt keskustelun vastakkainasettelua. Erityisesti hiilinieluihin liittyvät kysymykset ovat nousseet hallitsevaan asemaan.

Metsät nähdään Mäntyrannan mukaan ratkaisuna sellaisiin ilmastohaasteisiin, joita ei kuitenkaan voi ratkaista kuin päästöjä vähentämällä. – Luonnolliset hiilinielut eivät voi korvata fossiilisten päästöjen vähentämistä, vaikka näin keskustelussa annetaan ymmärtää. Luonnon hiilivarastot eivät ole pysyviä, sen sijaan uuteen tekniikkaan perustuvat päästövähennykset ovat.

Tietoa vähän, mielipiteitä paljon

Yhtenä suomalaisen metsäkeskustelun paradoksina Mäntyranta pitää sitä, että lähes kaikilla on vahva mielipide metsistä, vaikka perustiedot ovat usein puutteellisia. – Tutkimusten mukaan suomalaisten metsätietämys on keskimäärin melko heikko. Esimerkiksi kysymyksiin metsien omistuksesta tai hakataanko Suomessa enemmän kuin metsät kasvavat, vastataan usein väärin. Silti vastaajat kokevat tietävänsä aiheesta paljon.

–Metsistä puhutaan usein kansallisomaisuutena, "meidän metsänämme", mikä voi luoda mielikuvan, että päätösvalta metsien käytöstä kuuluisi kaikille suomalaisille. Todellisuudessa joku oikeasti omistaa jokaisen Suomen metsähehtaarin ja suurimman osan niistä omistavat tavalliset suomalaiset ja heidän perheensä. Ja päätösvalta metsien käytöstä kuuluu metsän omistajalle.

Osasta mediaa tullut metsäkeskustelun osapuoli

Mäntyrannan mukaan metsäaiheiden käsittelyt mediassa on muuttunut. – Osa tiedotusvälineistä ja toimittajista on siirtynyt tarkkailijan roolista osapuoleksi metsäkeskustelussa. Vaikka kriittinen journalismi kuuluu demokratiaan, ongelma syntyy, kun jotakin osapuolta käsitellään systemaattisesti kriittisemmin kuin toista.

–Ympäristöjärjestöjen näkemykset saavat julkisuudessa vähemmän kriittistä tarkastelua kuin metsäalan toimijat. Tasapuolisuuden toteutumista ei pitäisi jättää yleisön vastuulle siten, että tämä joutuu hakemaan kokonaiskuvan useista eri jutuista. Median vastuu korostuu, kun yleisön oma tietopohja metsäasioista on ohut.

Tiedotusvälineiden kuuluu tietysti kertoa ympäristöjärjestöjen näkemyksistä metsien käytöstä. – Olisi hyvä, jos metsäala olisi muiden kanssa ”samalla viivalla”, mikä ei aina toteudu. Voidaan luvata, että metsäalan ääni kuuluu toisessa yhteydessä, mutta tasapuolisuuden toteutumista journalismissa ei voi jättää yleisön vastuulle, kun yleisön tietopohja metsäasioista on ohut. Yleensä tasapainottavaa juttua ei edes julkaista, huomauttaa Mäntyranta.

Ympäristöjärjestöt metsäaktivismin taustalla

Metsäkeskustelun voimakkaimmat kielteiset mielikuvat ovat Mäntyrannan mukaan pitkälti syntyneet ympäristöjärjestöjen kampanjoiden kautta. – Metsäaktivismi nousi voimakkaasti esiin 1990-luvulla vanhojen metsien suojelukeskustelun yhteydessä. Tuolloin kansainväliset ympäristöjärjestöt onnistuivat yhdistämään suomalaiset metsät kansainväliseksi ympäristökysymykseksi ja kohdistamaan painetta suomalaisiin yrityksiin niiden asiakkaiden kautta.

–Keskeinen keino oli vaikuttaa ulkomaisiin painopapereiden ostajiin, eli lehdenkustantajiin. Mielenosoitukset eivät kohdistuneet pelkästään Suomeen vaan myös suomalaisia tuotteita käyttäviin yrityksiin Euroopassa. Tavoitteena oli kasvattaa keskieurooppalaisten lehdenkustantajien maineriskiä.

Yhtenä tunnetuimmista esimerkeistä Mäntyranta kuvaa Ylä-Lapin metsäkiistaa, jossa Suomen Greenpeacen mukaan ei ollut lainkaan kysymys ympäristöstä, vaan saamelaisten oikeuksista, toisin kuin Saksan Greenpeace väitti. – Kiistasta tehtiin laaja yhteiskunnallinen konflikti, jonka vaikutukset näkyvät edelleen, ei vain Ylä- Lapissa vaan koko maakunnassa.

–Ympäristöjärjestöjen toiminnan logiikka perustuu usein konfliktin ylläpitämiseen. Kun yksi kiista ratkeaa, huomio siirtyy seuraavaan. Esimerkiksi Repoveden kansallispuiston perustamista kritisoitiin aikanaan viherpesuna, vaikka alue siirtyi suojeluun.

Sosiaalinen media kärjistää vastakkainasettelua

Tärkeä osa ympäristöjärjestöjen toimintaa on julkinen keskustelu ja näkyvyys, mikä näkyy Mäntyrannan mukaan sosiaalisen median aktiivisessa käytössä. – Some suosii mielipiteitä, kärjistyksiä ja nopeita reaktioita. Faktoihin perustuva keskustelu jää helposti tunnepitoisten viestien varjoon.

–Somessa virheelliset väitteet voivat levitä nopeasti. Esimerkkinä voi mainita väitteet metsien vähenemisestä tai metsävarojen romahtamisesta, vaikka viralliset tilastot osoittavat muuta.

Mäntyranta muistuttaa, että monet metsäalan ammattilaiset kokevat julkisen keskustelun raskaaksi. – Osa välttelee osallistumista, koska ei halua joutua sosiaalisen median hyökkäysten kohteeksi. Siitä seuraa, että monet metsäalan ammattilaiset harkitsevat, uskaltavatko he osallistua julkiseen keskusteluun lainkaan.

–Tämä on huolestuttavaa, jos pelon ilmapiirin seurauksena asiantuntijat vetäytyvät keskustelusta ja tilaa jää enemmän mielipiteille ja vähemmän tiedolle. Myös tiedeyhteisössä esiintyy pyrkimyksiä vaientaa tai vähätellä näkemyksiä, jotka poikkeavat vallitsevasta ajattelusta.

Mäntyrannan mukaan tutkijoiden pitäisi ensisijaisesti vastata eriäviin näkemyksiin argumenteilla eikä henkilöihin kohdistuvalla arvostelulla. – Jos tutkimustulos tai näkemys poikkeaa omasta käsityksestä, siihen pitäisi vastata tutkimuksella, tiedolla ja paremmilla perusteluilla. Tieteen perusajatus ei ole estää keskustelua vaan käydä sitä avoimesti.

–Toimintapa, jossa yksittäisiä tutkijoita, toimittajia tai asiantuntijoita pyritään sosiaalisessa mediassa leimaamaan tai heidän uskottavuuttaan horjuttamaan sen sijaan, että keskusteltaisiin itse asiasta, heikentää avointa keskustelukulttuuria.

Mäntyranta tunnistaa ilmiön omasta kokemuksestaan. –Vaikka minua on vuosien varrella arvosteltu voimakkaasti, en pidä sitä syynä vetäytyä keskustelusta. Asiallinen kritiikki kuuluu asiaan ja saa olla kovaa, mutta henkilökohtainen pilkka tai vaientamisyritykset eivät kuulu.

–Metsäkeskustelu tarvitsee juuri nyt enemmän avoimuutta. Jos keskusteluun osallistuminen koetaan riskiksi, seurauksena voi olla hiljaisuuden kulttuuri, jossa ääneen pääsevät lähinnä kaikkein kärjekkäimmät näkemykset. Metsäviestinnän tavoite pitäisi olla tiedon lisääminen. Jos keskustelusta katoavat asiantuntijat, jäljelle jäävät helposti vain mielipiteet, Mäntyranta kiteyttää.

Artikkeli nojaa Hannes Mäntyrannan haastatteluun sekä hänen kirjaansa ”Terveisiä ullakolta – metsäpuheita kolmelta vuosikymmeneltä” (Reuna, 2026), jossa hän kuvaa esimerkkien kautta noin kolmen vuosikymmenen metsäkeskustelua ja -viestintää. Metsämiesten säätiö on rahoittanut kirjoitustyötä.

Markku Laukkanen, markku.laukkanen@audiomedia.fi