Työryhmä: Ennallistaminen ei pelasta Suomen luontoa

Kansallisen ennallistamissuunnitelman luonnoksen yhteenveto on 47 sivua virkamieskieltä, sanahelinää, jossa ei sanota mitään konkreettista. Hyvä esimerkki virkamieskielen tyhjyydestä on sivulta 4: ”Vesien- ja merenhoidon suunnitelmat toimenpiteineen sisältävät keskeisiä toimenpiteitä luontotyyppien ennallistamistavoitteiden saavuttamiseksi, eikä tavoitteita voida saavuttaa ilman vesien- ja merenhoitosuunnitelmien tehokasta toimeenpanoa.”

Sanoja pyöritellään, mutta perin vähän sanotaan siitä, mitä aiotaan tehdä. Sekään vähä, esimerkiksi tekopökkelöt, ei ole mitään uutta.

Ajatus ennallistamisesta on unelma, jolle ei ole tieteellisiä perusteita. Vikahan on jo ennallistamisasetuksessa, jossa pohjana ovat aivan eri tarkoituksiin laaditut ja keskenään osaksi ristiriitaiset suojelusuunnitelmat ja direktiivit.

Mitään kokonaisnäkemystä ekosysteemien toiminnasta suunnitelmassa ei ole. Asetusta laadittaessa kuunneltiin lähinnä suojelijoiden kannanottoja.

Suunnitelmassa ei edes esitellä käytännön toimia. Silti kuvitellaan, että valtiovalta sitoutuisi vuosikymmeniksi miljardien kustannuksiin, vaikka ei tiedetä, mitä rahoilla saadaan.

Voin kyllä ymmärtää, että poliitikot saadaan tällaisen kaikkea hyvää lupaavan hankkeen taakse, mutta ihmettelen, etteivät tutkijat näe sen tyhjyyttä. Ennallistamisvaatimuksilla sekä virkamiehet että luonnonsuojeluaktivistit turvaavat oman työllisyytensä ja vaikutusvaltansa, vaikka tähän itsestään selvään motiiviin ei kiinnitetä missään huomiota.

Ainoa järkevä tapa käyttää ennallistamiseen varatut miljardit on ilmaston muutoksen torjunta.

Jotakin toki voidaan tehdä. Virtavesien patoja purkaa, istuttaa metsiä sinne, mistä metsät on hävitetty, korvata metsän vieras puulaji istuttamalla sinne alkuperäisiä lajeja.

Vaikka metsien ennallistaminen sivuutetaankin vielä ympäristöministeriön tuoreessa esityksessä, muualta käy ilmi, mitkä ovat tavoitteet: vanhojen metsien ja lahopuun määrän kasvattaminen, avohakkuista luopuminen ja siirtyminen jatkuvaan kasvatukseen.

Jos joku vielä on sitä mieltä, että samat ohjeet ja käytännöt luonnon suojelussa pätevät koko Euroopassa, voi mennä Etelä-Eurooppaan ylistämään kulotusta metsäluonnon monimuotoisuuden lisääjänä.

Ennallistamisasetuksen laatijoilla sen paremmin kuin Suomen lausuntoluonnoksen laatijoilla ei tunnu olevan käsitystä siitä, miten luonto toimii. Muutamalla mekaanisella toimella ei palauteta luontoa pysyvästi johonkin ”hyvään” tilaan.

Sitä, mikä on kunkin elinympäristön hyvä tila ja miten se saadaan palautettua, ei kerrota.

Mitä lajeja tai lajiryhmiä käytetään ”hyvyyden” arvioinnissa?

Vahvimmin suunnitelmissa ovat esillä linnut, mutta ne eivät ole ekosysteemien rakentajia, vaan ne asettuvat sinne, missä elinympäristö on kullekin lajille sopiva.

Mikä laji silloin määrittäisi elinympäristön hyvyyden? Jokin taantuva tai uhanalainen laji? Jos toimet suunnitellaan yhden lajin perusteella, monet muut lajit kärsivät siitä. Entä kun sudet syövät metsäpeurat, merikotka haahkat, merimetsot ahvenet, metsäkauriit niittyjen ruohot? Kataja antaisi suojan haahkan pesille, mutta turmelee niityn.

Ekosysteemi on erilaisten vuorovaikutusten verkosto, jota ei voi suunnata yhden tai muutaman avainlajin perusteella.

Nämä ennallistamisen kohteina olevat elinympäristöt eivät ole aina olleet sellaisia kuin miksi niiden ”hyvä tila” kuvitellaan. Ne ovat monituhatvuotisen kehityksen tuloksia ja jatkavat muuttumistaan omilla ehdoillaan, vaikka ihminen yrittäisikin pysäyttää kehityksen.

Ennallistamisen kohteiksi nostetut elinympäristöt ovat välivaiheita tässä pitkässä kehityksessä, jota määrittelevät niin nykyinen lajisto kuin ympäristötekijätkin – topografia, ilmasto, erityisesti lämpötila, sademäärä, sateiden jakautuminen mutta myös poikkeukselliset sääolot. Lajisto ei pysy vakiona vaan muuttuu koko ajan, osaksi satunnaistenkin tekijöiden vaikutuksesta.

Nykyisen suon pinnan alla olevat turvekerrokset kertovat sen historian. Ehkä se alkoi kehityksensä pohjavesien ruokkimana lähdelettona, muuttui sitten korveksi ja turvekerroksen paksutessa ympäröiviltä kukkuloilta valuvien pintavesien ruokkimaksi nevaksi ja turvekerroksen yhä paksutessa nykyiseksi sadeveden varassa eläväksi rahkarämeeksi – ja tulevaisuus riippuu ilmaston kehityksestä.

Järvet liettyvät, mataloituvat ja kasvavat umpeen ja muuttuvat lopulta metsiksi tai soiksi. Lintuharrastajien mielestä heikentyneessä tilassa oleva lintuvesi on luontaisen kehityksensä mukaisesti luhta ja muuttumassa suoksi tai metsäksi. Sen luonnontila on siis erinomainen, mutta se ei miellytä lintuharrastajia.

Rantojen ruovikoituminen ei ole seurausta yksinomaan vesien rehevöitymisestä, vaan rantojen normaali kehityskulku, joka on saanut vauhtia rantalaidunnuksen päättymisestä.

Luonnon muutoksiin kannattaisi etsiä syitä muualtakin kuin metsätaloudesta.

Viime aikojen nopeat muutokset lajien runsaudessa ja levinneisyydessä ovat useimmiten seurausta ilmaston lämpenemisestä ja säiden oikuttelusta. Peipon ja pajulinnun kaltaisten nuorten metsien lintujen kannan romahdus johtuu pesimäaikaan sattuneista koleista säistä. Maan rajassa talvehtivien niittyperhosten kato on seurausta lauhoista talvista, kun maan pinta vuorotellen kastuu ja jäätyy.

Ainoa järkevä tapa käyttää ennallistamiseen varatut miljardit on ilmaston muutoksen torjunta. Elävään luontoon kajoamalla ilmastonmuutosta ei voida pysäyttää. Se edellyttää talouselämään ja kulutukseen puuttumista.

Seppo Vuokko

biologi, tietokirjailija

seppo.vko@gmail.com