Tela-blogi: Työeläkejärjestelmän kestävyys ei edellytä eläkeiän nostoa

Valtiovarainministeriö (VM) julkaisi toissa viikolla virkapuheenvuoronsa, jossa tarjottiin erilaisia ratkaisuvaihtoehtoja tulevan vaalikauden sopeutustarpeisiin. Yksi VM:n ehdotuksista koski vanhuuseläkeiän nostamista nykyistä nopeammalla tahdilla niin, että eläkeikä nousisi 70 ikävuoteen jo 60-luvun lopulla syntyneillä. 

VM:n esitys eläkeiän nopeammasta nostamisesta ei kuitenkaan liity työeläkejärjestelmän kestävyyteen, toisin kuin äkkiseltään voisi luulla – onhan sana eläke oleellinen osa yhdyssanaa eläkeikä. 

Sen sijaan ministeriöltä loppuivat omasta työkalupakistaan rakenteelliset työllisyyskeinot, ja työvoiman tarjontaa halutaan siksi lisätä osaltaan myös eläkeikää korottamalla. Työurien pidentäminen tavoitteena itsessään on hyvin ymmärrettävä siksi, että meillä tulee merkittävästi pienemmät ikäluokat työelämään 2030-luvun loppupuolella ja 2040-luvulla.

Nouseeko työkyky samaa tahtia eläkeiän kanssa?

Eläkeikä nousee jo nyt vuoden 2017 eläkeuudistuksessa päätetyillä eläkesäännöillä. VM:n esityksessä vauhtia kiristettäisiin reilusti. Työmarkkinakeskusjärjestöt sopivat eläkeuudistuksessa 2017 elinaikakertoimen lievennyksestä sen jälkeen kun 65 vuotta vanhuuseläkeiässä saavutetaan siten, että elinaikakertoimessa huomioidaan eläkeikärajojen muutokset. Näin eläkepääoma ei näillä aiemmilla päätöksillä leikkaannu. Nyt VM on ilmeisesti esittämässä, että näin toimittaisiin vasta sitten kun eläkeikä on 70 vuotta. VM:n ehdotuksessa siis eläkepääomaa leikattaisiin nykyisestä.

Oman ikäluokkani eli vuonna 1990 syntyneiden tässä vaiheessa täysin laskennallinen alin eläkeikä olisi noin 67,5 vuotta. Esityksen mukaan se olisikin reilut 71 vuotta. Vastaavasti tämän päivän lasten alin eläkeikä olisikin jo lähes 74 vuotta eikä nyt ennakoitua 70 vuotta – mikä sekin on jo merkittävä korotus verrattuna siihen, missä iässä tänä päivänä eläkkeelle jäädään.

VM:n esitystä ei voi pitää vastuullisena: vaikka elinaika pitenee, niin elämänlaatu ja ihmisten kyky työskennellä fyysisesti ja kognitiivisesti tuskin kasvavat samassa suhteessa. Työurien pidentämisessä on kuitenkin jo tapahtunut positiivisia muutoksia, sillä keskimääräinen eläkkeellesiirtymisiän odote on noussut noin kaksi vuotta viimeisten kymmenen vuoden aikana. Tätä kehitystä tulee jatkossakin tukea ja samalla on harkittava, tulisiko Suomessa asettaa nykyistä kunnianhimoisempi tavoite nopeammasta kehityksestä tosiasiallisen eläkkeellesiirtymisiän odotteen nousulle. 

Eläkejärjestelmä on varautunut ikärakenteen muutoksiin – toisin kuin muu julkinen talous

Työeläkejärjestelmässä on varauduttu ikäluokkien koon muutoksiin eläkemaksujen rahastoinnilla. Lisäksi työeläkemaksuja on hiljalleen korotettu jo 90-luvulta lähtien niin, että nykyinen taso on kyetty pitämään voimassa viimeiset kymmenen vuotta. Tänä kesänä voimaantulleen eläkeuudistuksen myötä työeläkemaksulle ei myöskään ole näillä näkymin korotustarvetta, joskin laskelmiin aina liittyy epävarmuuksia koskien esimerkiksi syntyvyyttä, maahanmuuttoa ja sijoitustuottoja (Eläketurvakeskus: Lakisääteiset eläkkeet - pitkän aikavälin laskelmat 2026).

Työeläkkeiden rahastointi on tietysti ollut pois hyvinvoinnista aiemmin, ja suhteellisen korkeat työeläkemaksut ovat olleet poliittinen valinta 1990-luvulta alkaen. Sillä on myös ollut vaikutusta muuhun julkiseen talouteen. Työeläkemaksun korotukset on vieläpä suurelta osin suunnattu työntekijöiden maksuosuuteen, joten kulloiseenkin kulutukseen on jäänyt vähemmän varoja vanhuuden, työkyvyttömyyden ja perheen huoltajan kuoleman riskeihin varautumisen kustannuksella.

Tulevaisuuden erikokoisiin ikäluokkiin on varauduttu myös tukkimalla varhaisen eläköitymisen reittejä 2000-luvulta lähtien. Siksikin eläkemenojen osuus suhteessa BKT:hen alenee 2050-luvulle asti VM:n omienkin rätinkien perusteella. Eläkesektori siis tekee lähivuosikymmeninä tilaa muiden ikäsidonnaisten menojen (sotemenot) kasvulle ilman muitakin toimia.

Viekö eläkejärjestelmä hapen muulta julkiselta taloudelta?

Eläkesektorin rahoittaminen on jonkin verran kasvanut verorasituksena suhteessa BKT:hen viime vuosikymmeninä. Kasvu ei kuitenkaan ole ollut kovin merkittävää 1990-luvulta lähtien. Tämä siksi, että Kelan eläkesektorin menot ovat vähentyneet samalla kun työeläkesektorin menot ovat kasvaneet. Telan entinen ekonomisti Reijo Vanne tutkaili tätä kysymystä artikkelissaan Työeläke - tehokas monitahokas vuonna 2025.

Kelan eläketurvan veroastevaikutus oli 90-luvun alussa yli kolme prosenttia BKT:sta ja työeläke-etuuksien noin 10 prosenttia BKT:sta. Kun työelämä muuttui ja eläkkeensaajien joukosta väheni esimerkiksi maatilojen emäntiä (kovaa työtä tehneitä, mutta työeläkejärjestelmän vinkkelistä usein tulottomia), jotka kuuluivat kansaneläke-etuuksien piiriin, niin työeläkejärjestelmän kustannukset ovat kasvaneet samalla kun Kelan kustannukset ovat (suhteessa BKT:hen) laskeneet.

Työeläkkeiden taso ja siksi veroastevaikutus ovat vuosikymmenten mittaan nousseet järjestelmän kypsymisen takia. Mitä useammalle ja mitä enemmän on kertynyt työeläkettä, sitä vähemmän on ollut tarvetta Kelan maksamille eläkkeille.

Siksi vuonna 2024 Kelan eläkkeiden veroastevaikutus oli vain noin yhden prosentin BKT:sta ja työeläkkeiden noin 12 prosenttia BKT:sta. Eli lakisääteisten eläkkeiden rahoituksesta ei ole enää noin 30 viime vuoteen aiheutunut trendinomaista muutosta veroasteeseen.

Valtio- ja paikallistason palveluiden ja etuuksien rahoituksen kohdalla ei ole varauduttu juuri millään lailla ikäluokkien koon muutokseen. Sotepalveluihin ja muuhun sosiaaliturvaan kohdistuneita leikkaustoimia on toki tehty, mutta erityisesti sotekustannukset kasvavat tulevinakin vuosikymmeninä demografisen rakenteen takia.

Siksi myös eläkesektorin menojen pienentäminen on VM:n ja poliitikkojen agendalla. Se voi olla perusteltuakin, kun puolustusmenot, korkomenot ja sotemenot kasvavat koko ajan reippaasti. Enkä olisi valmis leikkaamaan pienempien ikäluokkien koulutuksestakaan - ennemmin päinvastoin, koska tarvitsemme jostakin talous- ja tuottavuuskasvun eväitä ja inhimillinen pääoma on tässä suhteessa hyvä sijoituskohde.

Keneltä otetaan pois – ja kuka saa jaettavan hyvän?

Julkisen talouden krooninen alijäämäisyys ja erityisesti valtion talouden heikko tila ovat herättäneet kysymyksiä eläkkeiden mukaan ottamisesta sopeutustalkoisiin. Erityisesti päättäjät ovat olleet kovin varovaisia pohtimaan sitä, mitä eläkkeiden mukaan ottaminen käytännössä tarkoittaisi.

Poliitikkojen tulisi vastata rehellisesti ainakin siihen kysymykseen, kenen eläkelupaukseen puututaan ja kuinka suurelta osin.

1) Nykyisten eläkkeensaajien maksussa oleviin eläkkeisiin (verotuksen tai indeksien kautta)

vai

2) nykyisten työssäkäyvien tulevaan eläketurvaan ja eläkeikään sekä vasta nyt elämäntaivaltaan aloittelevien lasten että tulevien sukupolvien eläketurvaan?

Ja toinen kysymys: Työeläkkeiden sopeuttaminen vahvistaa ensisijaisesti työeläkejärjestelmän rahoitusta (pl. verotus). Silloin kysymys kuuluukin, kenelle kohdistuu se hyvä entisestään vahvistuvasta eläkesektorin rahoituksesta?

1) Kanavointina velkaiselle valtiontaloudelle lähivuosikymmenien rahoitushaasteissaan (ja sitä kautta ennen kaikkea suurten ikäluokkien kasvavien hoivamenojen kattamiseen), 

2) nykyisille työssäkäyville alempina eläkemaksuina ja sitä myöden palkkakuitissa kasvavana ostovoimana,

vai

3) nykyisille lapsille ja tuleville sukupolville vahvistuvana työeläkkeiden rahastointina ja sitä kautta hyvin todennäköisesti heille pienempinä työeläkemaksuina aikanaan?

Lopulliset vastaukset kysymyksiin voivat toki olla yhdistelmä näitä kaikkia jossain suhteessa. Mutta eri valintojen seuraukset ovat keskenään erilaiset, mikä myös päättäjien tulisi avoimesti tunnustaa ja pystyä osaltaan kertomaan rehellisesti omat valintansa.

Omalta osaltani en kykenisi allekirjoittamaan sellaisia valintoja, jossa kaikki negatiiviset vaikutukset kohdistuvat tuleviin sukupolviin ja niihin todella pieniin ikäluokkiin, jotka ovat nyt lapsia.