Didrichsenin taidemuseolla on pitkä suhde Juhani Linnovaaran taiteeseen. Museon perustajat Marie-Louise ja Gunnar Didrichsen hankkivat vuonna 1970 kokoelmansa ensimmäisen Linnovaaran teoksen suoraan taiteilijalta: Katoava hetki -maalaus oli samana vuonna ollut mukana Venetsian biennaalissa. Tiiviissä yhteistyössä Linnovaaran kanssa syntyi taiteilijan viimeinen laaja retrospektiivinen näyttely Fantasioiden voima, joka nähtiin Didrichsenin taidemuseossa ja Lönnströmin taidemuseossa 2011–2012. Yhteydenpito taiteilijan ja museon välillä jatkui viime vuosiin saakka. Heinäkuussa 88-vuotiaana kuolleen Linnovaaran hautajaiset pidettiin 26.8.2022.

Juhani Linnovaaran taide löytää uusia yleisöjä taiteilijan poismenon jälkeenkin

Professori, taidemaalari Juhani Linnovaaran hautajaiset pidettiin 26.8.2022 perhepiirissä ja läheisten ystävien läsnä ollessa. Linnovaara menehtyi 88-vuotiaana 17.7.2022. Hän syntyi Hämeenlinnassa 7.1.1934. Hänen lapsuutensa maisemiin kuuluivat Hämeenlinnan jälkeen Valkeakoski ja Rovaniemi, josta perhe muutti vuonna 1944 Porvooseen. Linnovaaran isä Esko oli kuollut äkillisesti jo vuonna 1938 ja valokuvaajana työskentelevä äiti Flora perusti valokuvaamon Porvooseen.

Linnovaara oli jo nuorena kiinnostunut kuvataiteesta, mutta opiskeli äitinsä toiveesta ensin Suomen kultaseppäkoulussa 1948–1950, ja siirtyi sitten Suomen taideakatemian kouluun, jossa hän opiskeli vuosina 1951–1953. Pankkiiri ja taidekeräilijä Ane Gyllenberg hankki kokoelmiinsa taiteilijan Omakuva kello kädessä 1953 vuoden kuluttua taiteilijan debyyttinäyttelystä. Gyllenbergin hankinta merkitsi nuorelle Linnovaaralle varmistusta siitä, että hän oli löytänyt oman alansa.

Hän solmi avioliiton Leena o.s. Vasaman kanssa vuonna 1959. Leena oli erikoiskirjastonhoitaja ja hänellä oli merkittävä rooli Juhanin näyttelyiden valmistelussa ja järjestelytöissä. Perheeseen syntyi kaksi lasta, Antti (1960) ja Laura (1963). Antti Linnovaara on kuvataiteilija ja Laura Linnovaara (entinen Lauritsalo) on Euroopan komission johtava hallintovirkamies.

Taiteilijan 1950-luvun teoksia luonnehti intiimi mystiikka

Linnovaara löysi oman maagisen ja fantastisen taiteellisen ilmaisunsa 1950-luvulla ja jatkoi koko uransa ajan surrealistisen ja realistisen maalaamisen välimaastossa. 1950-luvun teokset saivat taiteilijan itsensä mielestä ideoitaan vanhasta maalaustaiteesta, mutta tästä huolimatta hänet on myös helppo hahmottaa toisen sukupolven surrealistien aikalaiseksi. Taiteilija kaihtoi itse sitoutumista mihinkään ismiin ja halusi aina korostaa katsojan vapautta tehdä omat tulkintansa. Tässä suhteessa näkyykin taiteilijan 50-lukulaisuus, jolloin modernismin korostettiin toimivan yleispätevästi eikä jäämään kiinni tekijän tarkoittamiin merkityksiin. Linnovaara loikin koko uransa ajan hyvin fantastisilta tuntuvia teoksia, jotka suorastaan kutsuivat katsojan mukaan mielikuvitukseen.

Taiteilijan modernistinen ajattelutapa näkyi myös siinä, miten hän oli kiinnostunut uusista materiaaleista, kuten lasikuidusta, jota hän käytti kuuluisissa veistoksissaan Venetsian biennaalissa vuonna 1970. Samoihin aikoihin taiteilija siirtyi käyttämään öljyvärin ohella myös akryylia maalauksissaan. Kolmiulotteinen työskentelytapa jatkoi kiinnostusta tilallisuutta kohtaan, mikä taas näkyi Linnovaaran monumentaalimaalauksissa 1950- ja 1960-luvuilla. Ehkä taiteilijan omalle tyylille uskollisin monumentaaliteos on Hommage á Juuso Walden (1967), jossa suomalaisen teollisuuspatruunan arkkityypille omistettu maalaus kokosi kaikki Yhtyneiden paperitehtaiden seitsemään tehdasta yhteen ja samaan teokseen.

Taiteellisia murroksia ja uusia aluevaltauksia

1970-luvulla taiteilijan teoksiin ilmestyivät sammakkomaiset hahmot, jotka yleisö otti omikseen. Taiteilijan taiteellisen ilmaisun lempeä humoristisuus pehmensi teoksia silloinkin, kun teoksen aihe liittyi sotiin tai muihin traagisiin tapahtumiin. Taidehistorioitsija Leena Ahtola-Moorhause on nostanut esiin informalismin vaikuttaneen taiteilijan tyyliin, joka muuttuu 1950-luvun maagisen realismin maailmasta suuripiirteisemmäksi. Linnovaara vaikuttaa seuranneen aikaansa muutenkin, sillä 1960-luvun jälkeen teoksissa näkyy viittauksia niin poptaiteeseen kuin brittiläistaiteilija Francis Baconin (1909–1992) teoksista muistuttavaan tilakäsittelyyn. Linnovaara luo kuitenkin oman taide- ja muuta historiaa kommentoivan maailmansa, jossa keskeistä on fantasian vapaus. Kuvaava esimerkki linnovaaralaisesta fantasiasta on se, miten kuultuaan, ettei Markiisi de Sadesta ole olemassa muotokuvaa, päätti hän maalata sellaisen. Myös runsaasti kuvatut henkilöt, kuten Napoleon Bonaparte, saivat Linnovaaralta omaperäisen muotokuvallisen tulkinnan.

Vuonna 1972 Linnovaara löysi myös korutaiteen ja suunnitteli koruja Lapponialle vuoteen 1985 saakka. Taiteilija kuvaili itse koruja kuvallisiksi ajatuksiksi ja huomioi, että niissä pienikoisessa muodossa on mahdollista toteuttaa mukana kannettavia pienoisveistoksia. Taiteilija valittiin Helsingin juhlaviikkojen vuoden taiteilijaksi vuonna 1978. Linnovaaran maalaukset saivat entistä enemmän huomiota suuren yleisön silmissä ja hänen teoksiaan keräsivät monet. Henna ja Pertti Niemistö kuuluivat uskollisimpiin keräilijöihin, ja heidän ohellaan muun muassa Raini ja Raimo Heino, Ane Gyllenberg, Sara Hildén sekä Marie-Louise ja Gunnar Didrichsen hankkivat töitä kokoelmiinsa. Taiteilijan tuotantoon mahtuu niin historiaa kommentoivia maalauksia kuin katedraaliaiheinen maalaussarja, joka on kunnianosoitus Claude Monetin (1840–1926) vastaavalle. Linnovaaran teoksissa kirkkorakennusta ei käsitellä väri- ja valohavaintoon keskittyen, vaan siitä tulee jonkinlainen ajattomuuden vaihtelevainen muotokuva.

Juhani Linnovaaran taide puhuttelee edelleen

Taiteilija kuului sukupolveen, joka alkoi matkustaa systemaattisesti ulkomailla saadakseen kosketuksen sekä taidehistorian perinteeseen, että muihin kulttuureihin. 1950-luvun Euroopan matkoja seurasivat matkat Yhdysvaltoihin sekä Etelä- ja Keski-Amerikkaan, jonne taiteilija matkusti ensimmäisen kerran jo 1960-luvulla Ford Leader -stipendin turvin, ja uudestaan 1980-luvulla. Juhani Linnovaara sai Pro Finlandia -mitalin vuonna 1971, ja 1994 hänelle myönnettiin professorin arvonimi. 2000-luvulla Linnovaara piti retrospektiiviset näyttelynsä ensin vuosina 2003–2004 Amos Andersonin taidemuseossa ja vielä 2011–2012 Didrichsenin ja Lönnströmin taidemuseoissa. Jälkimmäisessä retrospektiivisessä näyttelyssä teokset olivat esillä yhteensä 9 kuukautta. Vuonna 2018 ilmestyi Susanna Widjeskogin Juhani Linnovaaraa koskeva auktorisoitu elämäkerta Luovuus on satumainen lahja. Taiteilija eli viimeiset vuotensa yhdessä puolisonsa kanssa palvelutalossa Porvoossa. Linnovaaran uurna lasketaan sukuhautaan Malmin hautausmaalle syksyllä 2022. Hautamuistomerkissä on versio Pariisin nuorten biennaalin 1969 voittaneesta ”Utelias”-teoksesta sekä Linnovaaralle tunnusomaisista sammakkomaisista hahmoista. Juhani Linnovaaran hautamuistomerkin on suunnitellut arkkitehti Eija Muttonen-Mattila.

Juhani Linnovaaran taide on koskettanut suomalaisia 1950-luvulta lähtien ja puhuttelee edelleen. Taiteilijan synnyinsijan Hämeenlinnan taidemuseossa esilläolevan Elämän äärellä -näyttelyn 15–20 -vuotiaat Z-sukupolven kuraattorit ovat valinneet taiteilijalta kokonaista 18 teosta. Linnovaaran taide vaikuttaa tämän perusteella puhuttelevan nuorempaakin sukupolvea. Tutustuin itse taiteilijaan ja hänen puolisoonsa Didrichsenin näyttelyluettelon artikkelia kirjoittaessani ja minulla oli ilo kuulla lukuisia kertomuksia Linnovaaran taiteesta ja sen liepeiltä. Molemmat aihealueet elivät Linnovaaran puheissa yhtä kiehtovan maagisina kuin konsanaan hänen taiteessaan.

Juha-Heikki Tihinen

FT, Taidehistorian dosentti (HY), Nykytaiteen historian dosentti (TY)