Kidutuksen uhreja on hoidettu Suomessa jo 25 vuotta - Diakonissalaitos haluaisi lisätä kiintiöpakolaisten määrää

Helsingin Diakonissalaitos on hoitanut sodan, pakolaisuuden ja kidutuksen vuoksi vaikeasti traumatisoituneita ihmisiä 25 vuoden ajan. Alun perin Kidutettujen kuntoutuskeskuksen nimellä tunnettu yksikkö perustettiin sosiaali- ja terveysministeriön aloitteesta 1993. Tänään alkuperäinen toiminta on osa kolmen palvelukokonaisuuden Psykotraumatologian keskusta, jossa vuosittain hoidetaan noin 200 potilasta.

Osa Psykotraumatologian keskuksen palveluista on suunnattu kiintiöpakolaisille, joilla on jo maahan muuttaessa YK:n pakolaisjärjestö UNHCR:n myöntämä pakolaisasema. Eduskunta päättää kiintiöpakolaisten määrästä vuosittain valtion talousarvion hyväksymisen yhteydessä. Vuodesta 2001 Suomen kiintiö on ollut 750 pakolaista vuodessa, mutta vuosina 2014-2015 kiintiötä väliaikaisesti kasvatettiin Syyrian sodan takia 1050 kiintiöpakolaiseen.

Marja Pentikäisen mukaan kiintiöpakolaisten kanssa tehtävä työ on suunnitelmallista ja asiakaslähtöistä, koska kunnat ovat välittömästi mukana kotouttamistyössä.

– Kiintiöpakolaiset tulevat Suomeen usein perheineen, mikä edesauttaa myös kotoutumista, Marja Pentikäinen perustelee kiintiöpakolaisten määrän lisäämistä.

Tällä hetkellä kidutettujen kuntoutukseen tulevat kiintiöpakolaiset tulevat Syyriasta ja Kongosta. Kuntoutuksen tilastojen kärjessä ovat edelleen Irak, Iran, Syyria, Venäjä, Afganistan ja Afrikan valtioista Kongo.

Rahoitukseen tarvitaan pysyvyyttä

Traumatisoituneiden pakolaisten hoidossa toimitaan suurelta osin määräaikaisten hankerahoitusten varassa. Tämä tarkoittaa sitä, että palvelun jatkuvuus on uhattuna aina rahoituskauden päättyessä.

– Rahoituksen pätkittäisyys on traumahoidon perusolemuksen vastaista. Tehtävämme tuottaa ennen kaikkea vakautta, turvallisuutta ja ennakoitavuutta potilaiden elämään – työntekijöiden epävarmuus toiminnan jatkumisesta valuu suoraan potilastyöhön, Marja Pentikäinen sanoo.

– Pakolaisten hoito on koko yhteiskunnan asia. Hoitoa pitää saada eri puolilla Suomea, alueilla joissa pakolaisia on. Toiminnan rahoituksen pitäisi tulla kuntien budjetista. Näin merkittävän työn ei pitäisi olla hankepohjaista, painottaa Pentikäinen.

Kuntoutuskeskus perustettiin todelliseen tarpeeseen

– Kiintiöpakolaisten vastaanotto käynnistyi Suomessa 1980-luvulla. Ratkaiseva muutos turvaa ja suojaa hakevien ihmisten tilanteessa tapahtui vuonna 1990. Myös Suomeen tuli kidutettuja ihmisiä, jotka tarvitsivat asiallista hoitoa. Me työntekijät olimme järkyttyneitä ja ihmeissämme kaikesta kuulemastamme, muistelee tuolloin Tampereen kaupungin pakolaissihteerinä toiminut Pentikäinen.

1990-luvun alun pakolaisaallon aiheutti muun muassa Jugoslavian hajoamissodat sekä Somalian sisällissota. Korkeimmillaan turvapaikanhakijoiden määrä oli vuosina 1990-93. Kiintiöpakolaisille suunnatun kidutettujen kuntoutuksen käynnistämisen aikaan Suomessa oli noin 6000 pakolaista, ja varovaisen arvion mukaan heistä ainakin noin tuhannella oli kidutuskokemuksia.

– Kuulimme kauheuksista, joita ihmiset olivat kokeneet sodan keskellä. Tämä oli uutta meillä Suomessa eikä silloisilla työmenetelmillä pystytty auttamaan näitä ihmisiä eri puolilla maata. Silloin aloimme vaatia, että Suomeen tarvitaan tämän hoitoalan osaamiskeskus, Pentikäinen kertoo.

Hoitoa, konsultaatiota ja koulutusta

Kidutettujen kuntoutus aloitti kliinisen toimintansa syyskuussa 1993. Kuntoutuskeskus määriteltiin erikoistason palveluyksiköksi, jonka tehtävänä oli hoitaa ja kuntouttaa Suomeen tulleita kidutettuja pakolaisia ja heidän perheitään, antaa konsultaatiota ja työnohjausta sekä toimia valtakunnallisena tieto- ja koulutuskeskuksena. Vaikka palvelun toteuttaja olikin yksityinen palveluntuottaja, niin toiminta nivellettiin kiinteästi osaksi julkista terveydenhuoltoa.

Diakonissalaitoksen Psykotraumatologian keskusta luotsaava yksikönjohtaja Jaana Pajusen mukaan yhteyttä julkisiin palveluihin on vahvistettu määrätietoisesti asiakastyössä, koulutuksessa ja konsultaatiossa. Keskuksen kliininen työ keskittyy pääasiassa pääkaupunkiseudulle, muualla Suomessa hoitovastuu on asiakkaan kotikunnalla.  

– Pakolaisuus on ihmiselle hyvin traumaattinen kokemus. Se sisältää luopumisen kotimaasta, omasta kodista, läheisistä ihmisistä, työstä ja kaikesta siihen mennessä rakennetusta elämästä. Pakolaisuutta edeltävät usein omat ja läheisten väkivaltakokemukset, kidutus, vaino ja pelko hengissä selviytymisestä, Jaana Pajunen kuvaa potilaiden taustoja.

– Pakolaiset ovat saattaneet joutua elämään vuosia hyvin vaikeissa oloissa vailla tietoa tulevaisuudesta. Maahan muuton jälkeen elämän rakentaminen vieraassa ympäristössä ilman kielitaitoa on vaativaa ja kuormittavaa. Nämä stressitekijät johtavat helposti psyykkisiin ongelmiin ja sairastumiseen.

Hoito pakolaisten kotikunnissa

Jaana Pajunen näkee kiintiöpakolaisten traumahoidon tukevan heidän kotoutumistaan.

– Meidän toiminnan tavoitteena on kiintiöpakolaisten psyykkisen traumatisoitumisen huomioiminen ja hoitaminen kotikunnissa niin, että kotoutuminen Suomeen voi toteutua suotuisammin. Kiintiöpakolaisten asema on selkeä, koska erillistä oleskelulupaa ei tarvitse enää Suomeen tulon jälkeen odottaa. Tämä mahdollistaa kiintiöpakolaisen hoidon tarpeen arvioinnin aloittamisen pian maahanmuuton jälkeen, Jaana Pajunen toteaa.

Hän muistuttaa, että pakolaisten kanssa työskentelevien ammattilaisten on tärkeä ymmärtää pakolaisuuden moninainen taakka, sen aiheuttamat menetykset ja uuden kotimaan mukanaan tuomat haasteet. Palvelujärjestelmältä tämä vaatii erityisosaamista, joustavuutta sekä muita resursseja, kuten lisäkouluttautumista.