Saattohoitopotilas saa lohtua taiteesta ja luonnosta

– Meillä länsimaalaisilla ei ole juuri mitään esikuvia tai malleja siitä, miten kuolla, ja kuitenkin se on meillä kaikilla edessä, toteaa uskontotieteilijä ja kulttuuriantropologi Maija Butters.

– Mediassa näkee edelleen melko vähän arkista kuolemapuhetta, eli puhetta kuolemasta luonnollisena osana elämää. Harvoilla on omakohtaisia kokemuksia kuolemasta ja kuolemisesta. Ehkä tästä syystä kuolemaa kohdellaan lääketieteellisenä ilmiönä eikä yhtenä elämänvaiheena, johon kytkeytyvät kaikki samat ulottuvuudet kuin elämäänkin.

Kuolemasta puhutaan medikaalisella kielellä

Väitöskirjassaan Butters tutkii nykysuomalaisten suhtautumista lähestyvään kuolemaan. Hän on seurannut noin kahdenkymmenen palliatiivisen ja saattohoitopotilaan viimeisiä kuukausia ja viikkoja pyrkimyksenään ymmärtää kuolevan potilaan kokemusmaailmaa, toiveita ja tarpeita.

– Omasta kuolemasta ei ollut helppoa puhua edes saattohoidossa. Jos siitä puhuttiin, tilannetta lähestyttiin usein diagnoosin ja oireiden kautta. Esimerkiksi kysymykseen siitä, mitä kuuluu, tutkittavat usein antoivat vastaukseksi viimeisimpien verikokeiden tai tt-kuvausten tuloksia.

Buttersin mukaan oli yllättävää havaita, kuinka tutkittavat olivat sisäistäneet medikaalisen ihmiskuvan omakseen. Usein tutkittavan kuolemasuhteeseen vaikuttivat merkittävällä tavalla myös hänen aikaisemmat kokemuksensa sairaanhoidosta sekä potilaana että omaisena.

Ahdistus kytkeytyy ruumiin heikkenemiseen

Hoitoympäristö vaikuttaa merkittävällä tavalla potilaan fyysiseen, psykososiaaliseen ja henkiseen hyvinvointiin, Maija Butters kertoo.

– Ruumiillisen liikkuvuuden hiipuessa potilaat tulivat entistä riippuvaisemmiksi välittömästä ympäristöstään, ja samalla suhde materiaaliseen ympäristöön korostui. Potilaiden näkökulmasta ympäristön ja tilan vaikuttavuus liittyi ensi sijassa siihen, kuinka turvalliseksi potilas koki olonsa ja myös siihen, miten paljon hän koki kykenevänsä vaikuttamaan tilanteeseensa. Pienetkin arkiset asiat ympäristössä, kuten äänimaisema, valon laatu ja tekstiilit vaikuttivat kuolevan potilaan mielialaan ja siihen, miten hän hahmotti oman tilanteensa.

Sairauden diagnosointiin ja hoitoon liittyvät, kajoavat medikaaliset toimenpiteet saattoivat myös aiheuttaa syviä häpeän ja ahdistuksen tunteita. Liikuntakyvyn menetys heikensi potilaiden mahdollisuuksia hakeutua niiden arkisten asioiden pariin, jotka ehkä aikaisemmin auttoivat elämän kriisitilanteissa.

– Eksistentiaaliset kysymykset eivät siis välttämättä tule esiin syvällisinä uskonnollisfilosofisina keskusteluina vaan ne ilmenevät usein jokapäiväisissä arkisissa tilanteissa ja olemisen hankaluudessa, Butters sanoo.

Taide mahdollistaa kuoleman ajattelemisen

Uskonnollisen kuvaston ja kielen sijaan monet potilaat löysivät lohtua ja metafyysisiä merkityksiä luonnosta ja taiteesta.

– Hyvin yksinkertaisetkin elämykset kuten kasvien ja puiden tarkkailu, luonnon kiertokulun seuraaminen tai linnunlaulun kuuntelu kesäiltana saattoivat synnyttää kokemuksen osallisuudesta ja merkityksellisyydestä. Eräs tutkittavistani oli sisäistänyt oman lähestyvän kuolemansa nähdessään ikkunasta haukan syövän mustarastasta pihalla. Kokemus ei ollut kuitenkaan ahdistava vaan se synnytti hänessä lohdullisen kokemuksen yhteenkuuluvuudesta, Maija Butters kertoo.

Taiteen parissa esimerkiksi musiikin kuuntelu saattoi helpottaa oman tilanteen kohtaamista. Kuvataiteen, lukemisen tai esimerkiksi kirjoittamisen avulla potilas saattoi jäsentää ajatuksiaan kuoleman läheisyydestä.

– Tutkimukseni tarjoaa tärkeitä näkökulmia saattohoidon suunnitteluun ja käytännön hoitotyöhön. Tulokset kannustavat myös esteettisten elementtien liittämistä paitsi osaksi arjen hoitoympäristöä ja myös itse hoitoa.

**

FM Maija Butters väittelee 30.1.2021 kello 10 Helsingin yliopiston humanistisessa tiedekunnassa aiheesta "Death and Dying Mediated by Medicine, Rituals, and Aesthetics - An Ethnographic Study on the Experiences of Palliative Patients in Finland". Vastaväittäjänä on professori Anssi Peräkylä, Helsingin Yliopisto, ja kustoksena on professori Titus Hjelm. Väitöskirja on myös elektroninen julkaisu ja luettavissa Heldassa