Tieto-Finlandia-voittajan esikoisromaani pohtii, millainen hinta pohjoisen virtojen ja metsien säilymisestä olisi pitänyt maksaa

Samu viruu eräkämpällä ja laskee, paljonko ruokaa on jäljellä. Montako päivää hän selviää? Löytävätkö ne hänet sitä ennen? Vuotta aiemmin sama mies saapuu peräpohjalaiselle huskytarhalle suurin odotuksin. Kyläläiset kuitenkin kääntävät Samulle selkänsä, ja vähitellen hän tajuaa, että kylillä on salaisuus, joka on suurempi kuin kenenkään yksittäisen ihmisen unelma. 

– Olin tehnyt Pellon ja Ylitornion järvikyliin sijoittuvaa romaania jo vuosia, ja minua oli koko ajan häirinnyt se, että upea Tengeliön vesistö koskineen, puroineen ja järvineen oli voimalaitospadoilla pilattu. Metsät olivat avohakkuilla kaluttuja, suot ojitettu. Kesällä 2018, tehdessäni Metsä meidän jälkeemme -kirjaa ja tutustuessani metsiemme historiaan ja metsänhoitaja-eräkirjailija A.E. Järvisen elämäntarinaan, tajusin yhtäkkiä, mistä romaanissani on kyse. Kirjoittaisin romaanin, jossa peräpohjalainen luonto näyttäytyisi sellaisena kuin se oli sata vuotta sitten, Juntti kertoo.

Syntyi Juntin esikoisteos Villikoira. Se on yhtäältä oodi luonnolle ja toisaalta nuoren miehen ja nuoren naisen kasvutarina. Se tutkii kohtuullisempaa elämäntapaa ja nopeasti muuttunutta luontosuhdettamme, jossa insinööritiede korvasi pyhyyden. Samalla teos on erään koiran tarina, joka keväällä 2009 karkasi metsään, villiytyi ja oppi selviytymään.

– Voisi kai sanoa, että teos pohtii maansisäistä kolonialisaatiota. Isänmaan tarpeet menivät sodan jälkeen syrjäseudun luonnon ja myös siellä asuvien ihmisten tarpeiden ohi, Juntti sanoo.