Joskus on hyvä pysähtyä ja kerrata hieman, mitä olimmekaan alun perin tekemässä. Olemmeko edelleen menossa oikeaan suuntaan? On tärkeää keskittyä siihen, millainen talletussuojajärjestelmä meillä on, ei vain siihen, että sokeasti pyritään johonkin tiettyyn muodolliseen lopputulokseen. Valuvikaisesta järjestelmästä on nykytilaan nähden enemmän haittaa kuin hyötyä.

Nykyään talletussuoja on järjestetty pankkiunionimaissa kansallisesti EU:n talletussuojadirektiivin mukaisesti. Kansallisen talletussuojarahaston idea on, että pankeilta kerätään tietty määrä varoja, joita käytetään talletussuojan piirissä olevien talletusten turvaamiseen siinä tapauksessa, että jokin pankki ajautuisi konkurssiin Pankeilla ei yleensä ole ylimääräisiä likvidejä varoja, sillä näitä tarvitaan liiketoiminnassa. Tästä syystä talletussuojarahastossa on varoja ja valtiokin voi antaa tarvittaessa maksuvalmiusrahoitusta talletussuojarahastolle, jotta talletukset saadaan maksettua tallettajille. Kyseessä on tällöin etusijainen “laina”. Toisin kuin monesti tavallisten yritysten konkurssissa, yhtiön omaisuus ei menetä täysin arvoaan kaatumistilanteessa, joten valtio saa yleensä etuoikeudella omansa takaisin viimeistään konkurssipesästä, tosin pienellä viiveellä.

Nyt talletussuojaa kaavaillaan koko pankkiunionin laajuiseksi. Kansallisten järjestelmien tilalle tai rinnalle tulisi yhteinen eurooppalainen järjestelmä, joka voisi sisältää suoran tai epäsuoran yhteisvastuun talletusten takaisinmaksusta, ehkä jopa tappioiden jakamisesta. Tälle ajattelulle ei ole esitetty päteviä perusteluita. Miksi olemassa oleva kansallinen talletussuoja ei riitä? Monissa euromaissa on tällä hetkellä erittäin huonokuntoisia pankkeja. Pahimmassa tapauksessa kaatumispisteessä olevat pankit päästettäisiin kaatumaan yhteisen talletussuojan toteutuessa. Nopein käsi veisi rahat, rahastot tyhjennettäisiin, lasku lankeaisi muiden euromaiden pankeille ja viime kädessä veronmaksajille. Tämä ei liene tarkoitus? Mitä miten tämä voidaan välttää?

Pankin hallittuun alasajoon tähtäävä järjestelmä tulisi kokonaisuudessaan suunnitella kunnolla ja vastuulliseen toimintaan kannustavasti. Edellä mainitussa kuviossa huonosta taloudenpidosta vastuussa olevat pankkiirit ja poliitikot pääsisivät kuin koirat veräjästä, jos tähän ei järjestelmän sisällöstä sovittaessa kiinnitetä erityistä huomiota. Nykytilanteessa luotu talletussuoja voisi huonosti toteutettuna antaa sekä sijoittajille että valtioille signaalin, että ongelmia ei kannatakaan hoitaa kuntoon. On ensisijaisen tärkeää huolehtia, ettei moraalikatoon kannusteta. Viranomaisten on lisäksi aloitettava kaatuvan pankin alasajo ajoissa ja se on toteutettava taloudelliset tappiot minimoiden. Yhteisessä talletussuojajärjestelmässä tulisi esimerkiksi olla varmaa, että eri maiden toisistaan poikkeavat konkurssilait ja niiden täytäntöönpanotavat eivät estä tukien täyttä takaisinmaksua kohtuullisessa ajassa.

Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että vaikka eurooppalaisille talletussuojarahastoille päädyttäisiinkin kaavailemaan vain keskinäisten lainojen antamismallia, on sekin toteutettava niin, että se ei voi johtaa luottotappioihin lainaa antaneille rahastoille tai valtiolle ja että suomalaisten talletusten turvaamiseen on kaikissa tilanteissa rahaa käytössä.

Onko yhteisvastuu ongelmaton ratkaisu?

Yhteisvastuun lisäystä tai muita yhteisiä järjestelyitä mietittäessä tulisi ottaa huomioon myös tämänhetkinen talouden kehityssuunta. Koronakriisi ei suinkaan ole ohi. Heikentynyt taloustilanne iskee ennemmin tai myöhemmin myös pankkeihin, eri maissa eri voimakkuuksilla. Pandemian taloudelliset vaikutukset – jo toteutuneet ja vasta tulossa olevat – on otettava huomioon Suomen kantoja muodostettaessa.

Finanssikriisin aikaan investointipankit olivat kriisin keskeinen lähde, ja monissa maissa pankkeja tuettiin ja niiden toimintoja järjesteltiin uudelleen. Nyt tilanne on päinvastoin. Pankit eivät ole ongelman lähde, vaan ne ovat auttaneet yhteiskuntia taloudellisessa hädässä. Pankkien hyödyllisyys ja tärkeys on tunnustettu laajasti myös viranomaisten puheissa. Pankit ovat koronakriisin aikana tulleet asiakkaitaan vastaan myöntämällä kotitalouksille ja yrityksille runsaasti lainanlyhennysvapaita ja muita joustoja.

Haavoittumattomia eivät pankit pitkällä aikavälillä missään ole, mutta huomattavasti vahvempia kuin edellisessä kriisissä. Sääntelyä on viime vuosina lisätty tuntuvasti, ja pankkien riskilaskenta on kehittynyt. Laskenta ei kuitenkaan ota huomioon, että omien riskien lisäksi maksettaisiin vielä muiden pankkien riskeistä. Yrityksen, tässä tapauksessa pankin, omistajat vastaavat yrityksestään, ja tämän vastuun toteuttaminen on ollut ja edelleen on järkevä ajatus. Sen sijaan voidaan kuitenkin esittää kysymys, miksi yksityisten yritysten pitäisi osallistua muiden valtioiden rahoitusjärjestelmien tukemiseen ja sellaisten ongelmien ratkaisemiseen, joita koskevia päätöksiä ne eivät ole olleet tekemässä eivätkä muutenkaan minkäänlaisessa vastuussa niistä. Vastuu muiden maiden pankkien auttamisesta heikentäisi suomalaispankkien kannattavuutta ja kykyä rahoittaa omia asiakkaitaan. Samalla heikkenisi kyky turvata omien asiakkaiden talletukset viime kädessä kansallisen talletussuojarahastojärjestelmän avulla. 

Muitakin seurauksia mahdollisesta tappioiden siirtämisestä olisi. Pankkien tulosten heiketessä niiden yhteiskuntaan maksamat verot tippuvat. Omistajille – kuten eläkerahastoille – on tiedossa vähemmän osinkoja. Osa kustannusten kasvusta siirtynee todennäköisesti myös muulla tavoin ympäröivälle yhteiskunnalle, kuten menetettyinä työpaikkoina tai palveluhankintojen pienenemisenä. Näin kustannukset lopulta kaatuvat niille samoille veronmaksajille , joita yritetään suojata pankkien ongelmilta. Kun tämän muistaa, huomaa pian, että nyt EU:ssa esitetyssä ajattelussa punainen lanka, kaatuvaan pankkiin sijoittaneiden vastuu, tuntuu täysin hukkuvan.

Myös vanhat yhteisvastuun kasvattamisen tiellä olleet ongelmat ovat edelleen läsnä. Monilla eurooppalaisilla pankeilla on yhä suuri määrä järjestämättömiä luottoja peruina finanssikriisistä tai sitä edeltäviltä ajoilta ja usein liian merkittävä rooli kotivaltioidensa julkisen talouden rahoittamisessa. Koronakriisin myötä realisoituneet tai realisoitumassa olevat riskit luovat uusia ongelmia. Sekä vanhat että uudet ongelmat on ratkaistava ja lisäksi riskejä on vähennettävä entisestään ennen kuin pankkiunionin yhteisvastuuta voidaan laajentaa nykyisestä. Yhteisten vastuumekanismien lähtökohtana on aina se, että osallistujat lähtevät liikkeelle samalta taloudelliselta pohjalta. Tällä hetkellä riskien määrä voi jopa ylittää finanssi- ja eurokriisin jälkeiset tasot. Edellytykset suomalaisten pankkien rahojen yhteiseen pottiin laittamiselle ovat näin ollen itse asiassa vielä heikommat kuin edellisten kriisien jälkeen.

Suomi on toiminut pankkiunionineuvotteluissa viime syksyyn asti oikeansuuntaisesti vaatimalla riskien vähentämistä ennen kuin voidaan alkaa puhua riskien lisäjakamisesta. Ylipäätään talous- ja rahaliiton kehittämisessä on nojattava markkinakuriin ja jäsenmaiden oman vastuun korostamiseen. Vastuiden tulee lainsäädännössä olla ennalta tarkasti tiedossa ja hyvin rajatut. On myös oltava yksiselitteisen selvää, mihin yhteisiä varoja ei saa käyttää. Vain terve pankkisektori voi rahoittaa investoinnit, joita tarvitaan talouden toipumiseen koronakriisistä, teknologiseen kehitykseen ja ilmastonmuutoksen vastaiseen taisteluun.

Olli Salmi

Kirjoittaja on Finanssiala ry:n johtava lakimies