Väitös: Yksinkertaiset linjaorganisaatiot ja tiukat toimenkuvat estivät 1980-luvulla suomalaisten yleisten kirjastojen kehittämisen

Yleisistä kirjastoista tuli 1950- ja 1960-luvuilla kaikkien kansankerrosten käyttämiä kulttuurilaitoksia, joilla oli tärkeä rooli suomalaista hyvinvointiyhteiskuntaa rakennettaessa. Erityisasemassa olivat suurten kaupunkien yleiset kirjastot, jotka kasvoivat kaikilla mittareilla arvioituina kaupungistumiskehityksen edetessä eurooppalaisittain huimaa vauhtia.

– Tämän murrosvaiheen aikana suurten kaupunkien yleisiä kirjastoja johtaneiden, humanistisen ja kirjastoalan koulutuksen saaneiden kirjastonjohtajien oli kyettävä omaksumaan kasvavan julkisen laitoksen hallinnon kehittämisessä ja sen johtamisessa tarvittavia tietoja ja taitoja. Kirjastoalan perusteellinen hallinta ei ollut enää riittävä pohja, jolta ponnistaa, Mikko Laakso toteaa.

Kirjastoalan uudet työmuodot, lainauksen huima kasvu, kirjastoverkon nopea laajeneminen ja kirjastotekniikan kehitys edellytti niin kirjastonjohtajalta kuin hänen välittömiltä alaisiltaan perehtymistä julkishallinnon hyödyntämiin johtamisoppeihin ja -teorioihin. Kirjastonjohtajat alkoivat suurissa kaupungeissa osallistua julkissektorin johtamiskoulutukseen ja saada siitä vaikutteita. Se lähensi näitä yleisiä kirjastoja muuhun kunnallishallintoon, josta ne olivat toimineet varsin erillään perinteisen humanistisen eetoksensa vuoksi.

Palvelulaitosajattelu toi kirjastoihin tehokkaat mutta jäykät rakenteet

Väitöskirjassa tutkitun ajanjakson aikana suurten suomalaisten yleisten kirjastojen hallinnon kehitys oli tiukasti sidoksissa niiden johtamisen eetoksen muuttumiseen. Ennen kirjastoja johdettiin lainsäädäntöä tiukasti tulkiten ja siihen nojautuen sekä toisaalta humanistiselta, kirjastotyön ideaaleihin nojanneelta perustalta.

1950-luvun lopulta lähtien suurten yleisten kirjastojen hallinnon kehittämisen ja johtamisen käytännöt alkoivat rakentua yhteiskunta- ja hallintotieteiden muotoilemien oppien pohjalle. Tämä muutos oli sidoksissa yleisten kirjastojen paternalistisen kansanvalistusajattelun vähittäiseen vaimenemiseen ja palvelulaitosajattelun esiinmarssiin 1960-luvulta lähtien.

– Sitä mukaa kun kirjaston käyttäjä muuttui kirjastonjohtajien silmissä valistustyön kohteesta itsenäisiä valintoja tekeväksi kirjojen kuluttajaksi, nousivat myös taloudellisuus ja tehokkuus arkisessa johtamisessa arvoonsa. Näin suuriin yleisiin kirjastoihin rakentui selkeitä linjaorganisaatioita, joissa työskentelevillä oli tiukasti rajatut toimenkuvat, Laakso kertoo.

Ratkaisu tehosti työntekoa, mutta 1980-luvulla tietotekniikan tehdessä jo tuloaan yleisiin kirjastoihin nämä edellisinä vuosikymmeninä luodut hallinnon rakenteet olivat jo kirjastotyön kehittämisen este.

FL Mikko Laakso (s. 1963) on Lohjalla syntynyt historiantutkija, joka asuu tätä nykyä Helsingissä. Laakso perusti vuonna 1989 yhdessä Timo Joutsivuon kanssa historiapalveluja tarjoavan Oy Spiritus Historiae Ab:n, jonka palveluksessa hän on kokopäiväisesti työskennellyt vuodesta 2000 lähtien.

FL Mikko Laakson informaatiotutkimuksen alaan kuuluva väitöskirja Kirjasto ekspansiivisessa suurkaupungissa: Suomen suuret yleiset kirjastot ja niiden hallinto 1945─1986 tarkastetaan julkisesti Tampereen yliopiston Informaatiotutkimuksen ja viestinnän tiedekunnassa perjantaina 17.6.2022 kello 12 Tampereen yliopiston Pinni B-rakennuksen luentosalissa B1096 (Kanslerinrinne 1, Tampere). Vastaväittäjänä toimii dosentti Jarmo Saarti Itä-Suomen yliopistosta. Kustoksena toimii Tenure track -professori Tuomas Harviainen Tampereen yliopistosta.