Voiko hylätyksi tulemisen jäljistä koskaan toipua?

Kirjassaan Anne-Maarit Koivuniemi antaa äänen Suomessa adoptoitujen kokemuksille ja avaa lukijalle yhteiskunnan heikoimmassa asemassa olevien maailmaa.

Vielä 1960-luvulla adoptiosta vaiettiin tietoisesti ja adoptio poisti kokonaan lapsen menneisyyden. Lapsen aikaisempi nimi, biologiset vanhemmat ja suku lakkasivat olemasta. Adoptiovanhemmat ottivat lapsen, josta biologiset vanhemmat eivät pystyneet tai halunneet  huolehtia. Kuviteltiin, että biologisten vanhempien ei tarvitsisi hävetä elämäntilannettaan tai päätöstään luopua lapsesta, kun asia vain unohdetaan. Toisaalta moni lapsensa pois luovuttanut äiti toivoikin asian pysyvän salassa, sillä avioton lapsi oli yhtä suuri häpeä kuin lapsen poisantaminen.

Kuinka pitkälle ihmisen ensimmäiset vuodet ja kiintymyssuhteet määrittävät elämän suuntaa?

Adoption seurauksena Anne-Maarit Koivuniemen elämää on värittänyt kokemus hylätyksi tulemisesta.

”Tiedostin, että jotakin hyvin erikoista oli tapahtunut syntymäni jälkeen, mutta niistä asioista ei ollut lupa puhua. // Ymmärsin, että minuun liittyi ihmisiä ja tapahtumia, joista ei kotona haluttu keskustella. Minulla ei ollut yhtään kunnollista muistoa ensimmäisestä elämästäni. Alitajunnastani ei noussut kuin epämääräisiä, heikkoja välähdyksiä ihmisistä, jotka olivat olleet minulle tärkeitä. // Elin todellisuudessa, joka kielsi minulta menneisyyden. Syvällä sielussani jäyti kummallinen ajatus ensimmäisen perheen yhtäkkisestä katoamisesta ja siitä, kuinka olin jäänyt ihan yksin uusien ihmisten kanssa.”

Kun adoptioon liittynyt salaisuuden verho vihdoin raottui, hyvän kasvattiperheen jäsenenäkin ”onnetarten ottolapsi” koki olevansa ulkopuolinen. Elämän täyttivät monenlaiset ahdistus- ja pelkotilat, joita 60-luvun kasvatusilmapiirissä ei osattu kohdata rakentavasti. Turvallisuuden järkkyminen varhaislapsuudessa on näkynyt elämässä monin tavoin läpi vuosikymmenten.

”Haalin ympäristöstä ja tutuilta ihmisiltä pysyvyyden tunteita sisälleni. Mietin, voinko luottaa ihmisiin. Olin varuillani ja elin koko ajan pienessä jännityksessä osaamatta rentoutua, sillä halusin maailmani säilyvän ennallaan. Rakastin rutiineja, ja kuuntelin korva tarkkana aikuisten keskusteluja, sillä pelkäsin yhtäkkisiä muutoksia. Kärsin eroahdistuksesta, joka oli saanut alkunsa varhaislapsuudessani.”

Kun muistot eivät enää määritä elämää, ne antavat sille merkityksen

Hylkäämiskokemukset muovasivat Koivuniemestä epävarman lapsuuden läpi rämpineen onnettoman nuoren. Poisannetuksi joutuminen on vaikuttanut kaikkiin hänen ihmissuhteisiinsa ja elämänsä valintoihin. Vasta aikuisiän psykoterapiassa hän oppi hyväksymään kipeän menneisyytensä.

”Tiesin nyt omasta kokemuksesta, että muistojen ei kuulu määrittää elämäämme, vaan antaa sille merkitys. Raskaistakin vaiheista voi löytää positiivisen sielun, ja huomata, että vaikeudet ovat tehneet meistä juuri niin vahvoja ja rohkeita kuin haluamme. Lapsuuden muistot kantavat meitä elämämme loppuun saakka, eikä kukaan voi ottaa niitä meiltä pois. Pitkän henkisen matkan kuljettuani olen saanut versoa takaisin juurilleni, joten mitään salattavaa tai hävettävää ei enää ole.”

Äänikirjan lukee Krista Putkonen-Örn.

Anne-Maarit Koivuniemi (s.1964) on sairaanhoitaja ja geronomi. Koivuniemi on toiminut vanhempiensa omaishoitajana ja kirjoittanut kokemuksistaan kirjan Muista minut – vanhempieni Alzheimer (Atena 2016).

Tilaa arvostelukappale