Hyvinvointiyhteiskunnan kehitys johti lievempiin rangaistuksiin

OTM Esko Häkkisen väitöstutkimus ”Institutionalistinen kriminaalipolitiikan teoria ja suomalaisen rikosoikeuden muotoutuminen 1910-luvulta 2010-luvulle” tarkastelee kriminaalipolitiikan ankaruuden suhdetta hyvinvointivaltioon ja poliittiseen järjestelmään, sekä itsenäisen Suomen rikosoikeuden historiallista kehitystä.

Häkkinen osoittaa tutkimuksessaan, miten hyvinvointivaltiokehitys on kulkenut käsi kädessä maltillisemman rikosoikeudellisen linjan kanssa. Häkkisen mukaan rikosoikeuden ankaruus vaihtelee hämmästyttävänkin paljon maasta ja ajasta toiseen tavalla, jota rikollisuus ei yksin selitä. Tärkeä ankaruutta selittävä asia yhteiskunnassa on ihmisten toisiin tuntema luottamus ja siihen liittyen myös poliittisen konfliktin määrä.

– Ankara rankaiseminen on yksi tapa, jolla ihmiset reagoivat pelkoon yhteiskunnan epäyhtenäisyydestä, epäjärjestyksestä ja hajoamisesta. Voisi sanoa, että rangaistustaso on eräänlainen yhteiskunnallisen epäluottamuksen ja konfliktin mittari, Häkkinen toteaa.

Hyvä esimerkki maasta, jossa epäluottamus ja konflikti ilmenivät muun ohessa hyvin ankarana rankaisemisena, on sisällissodan jälkeinen 1920- ja 1930-luvun Suomi. Sisällissodan käyneessä maassa tarve muodostaa siteitä ihmisten välille yhteiskunnan koossapitämiseksi oli poikkeuksellisen suurta, mutta Suomi oli taloudellisesti järjestäytymätön eikä hyvinvointivaltiota ollut. Lainsäädännössä korostuikin rankaiseva rikosoikeus.

Tilanne muuttui toisen maailmansodan jälkeen, jolloin hyvinvointivaltiokehitys alkoi. Valtio loi muun muassa Suomeen sosiaaliturvajärjestelmän ja hyvinvointipalvelujen kehittäminen jatkui seuraavien vuosikymmenien aikana. Poliittista vakautta puolestaan toi esimerkiksi työmarkkinajärjestöjen osallistuminen lainvalmisteluun 1940-luvulta alkaen, mikä vähensi poliittista konfliktia ja lisäsi lainvalmistelun harkitsevuutta. Rikosoikeus lieveni läpi tämän ajanjakson.

– Vahva hyvinvointivaltio lisää ihmisten välistä luottamusta ja yhteenkuuluvuuden tunnetta. Suomi on loistava esimerkki näiden instituutioiden kyvystä vähentää rankaisemisen ankaruutta, Häkkinen sanoo.

Tilastot osoittavat, että vankimäärät laskivat Suomessa voimakkaasti hyvinvointivaltion kehittymisen kaudella 1940-luvulta 1990-luvun alkuun.

Rikosoikeuden poliittinen merkitys on kasvanut

Hyvinvointivaltion laajenemisvaihe ja rikosoikeuden lievenemisvaihe päättyivät 1990-luvun lamaan. Häkkinen osoittaa väitöksessään, että rikosoikeuden saama eduskuntahuomio nousi 1990-luvulla, kun hyvinvointivaltion varsinainen rakentamiskausi päättyi. Rikosoikeuteen alettiin yhä useammin suhtautua keinona vastata erilaisiin sosiaalisiin ongelmiin. Tämä kehitys johti rikoslain kiristyksiin erityisesti koskien huume-, väkivalta- ja seksuaalirikoksia.

Mitään täyskäännöstä ei tästä huolimatta ole tapahtunut – suomalainen rangaistustaso on edelleen alhaisesta päästä.

– Muutos kertoo kuitenkin siitä, että pelkoihin epäjärjestyksestä etsitään ratkaisua taas aiempaa enemmän rankaisemisesta.

Toisaalta kriminaalipolitiikka ei ole koskaan ollut politiikasta irrallinen saareke, vaikka tutkimuskirjallisuudessa elää jonkin verran myytti suomalaisen kriminaalipolitiikan asiantuntijavaltaisesta epäpoliittisuudesta.

– Tämä saattoi olla totta hetken ajan 1980-luvulla, mutta tutkimukseni osoittaa, että poliittinen kiinnostus kriminaalipolitiikkaan on ollut merkittävää viimeiset 30 vuotta ja se on näkynyt rikoslain muutoksina, Häkkinen sanoo.

***

OTM Esko Häkkinen väittelee perjantaina 20.11.2020 kello 12.15 Helsingin yliopiston oikeustieteellisessä tiedekunnassa aiheesta "Institutionalistinen kriminaalipolitiikan teoria ja suomalaisen rikosoikeuden muotoutuminen 1910-luvulta 2010-luvulle" (Institutionalist Criminal Policy Theory and the Development of the Finnish Criminal Justice System from the 1910s to the 2010s).Väitöstilaisuus järjestetään osoitteessa Porthania P674, Yliopistonkatu 3.

Vastaväittäjänä on tutkimusjohtaja Jussi Pajuoja, Itä-Suomen yliopisto, ja kustoksena on professori Heikki Pihlajamäki.