Etla kävi läpi nelipäiväistä työviikkoa koskevaa tutkimuskirjallisuutta - Antti Kauhasen kolumni nyt julki

Ohessa tutkimusjohtaja, työelämäprofessori Antti Kauhasen Etla-kolumni kokonaisuudessaan.

Viime vuosien lehtiotsikoita lukemalla voisi päätellä, että nelipäiväinen työviikko, vieläpä ilman ansioiden laskua, toisi kaikille osapuolille pelkkiä hyötyjä ilman mitään kustannuksia.

”Lyhennetty työviikko on menestys – Islannin talous porskuttaa”[1] ”Nelipäiväinen työviikko toi ”uskomattomat tulokset” maailman suurimmassa kokeilussa”[2] ” Nelipäiväinen työviikko tuotti huimia tuloksia 61 yrityksessä – näin kävi kokeilun jälkeen”[3]. Kirjoituksissa viitataan myös siihen, että muualla maailmassa ollaan siirtymässä nelipäiväiseen työviikkoon, mutta Suomessa tätä ei ymmärretä[4].

Kirjoituksissa toistetaan väite siitä, että työaikaa voidaan lyhentää neljään päivään ilman että tuottavuus laskee tai että ansioita täytyy laskea. Toisin sanoen tuntipalkkaa voidaan kasvattaa, tehdä vähemmän töitä ja saada työntuntia kohti enemmän aikaan.

Kuulostaa liian hyvältä ollakseen totta. Ollaanko Suomessa vain niin tyhmiä, että ei ymmärretä tarttua tähän mahdollisuuteen vai olisiko kuitenkin niin, että väitteiden tueksi ei löydy vakuuttavaa näyttöä?

Vaikuttavuustutkimuksen perusvaatimukset puuttuvat

Artikkeleissa viitataan usein ”tutkimukseen” Islannin kokemuksista työajan lyhentämisestä (Haraldsson ja Kellam, 2021; Haraldsson ym., 2024) ja brittiorganisaatioita koskevaan raporttiin (Pignon ym., 2024).

Mitä odottaisi näkevänsä, kun avaa tutkimuksen, jonka tarkoituksena on selvittää nelipäiväisen työviikon vaikutuksia tuottavuuteen ja työhyvinvointiin?

Aivan ensimmäisenä tulee mieleen, että tutkimuksessa olisi kohderyhmä, jossa nelipäiväinen työviikko on otettu käyttöön ja vertailuryhmä, jossa näin ei ole tehty.

Vertailuryhmä vaaditaan, jotta voidaan arvioida mitä kohderyhmälle olisi tapahtunut, jos se ei olisi ottanut nelipäiväistä työviikkoa käyttöön. Jos vertailuryhmää ei ole, on mahdollista, että saadut tulokset selittyvät muilla samaan aikaan tapahtuneilla muutoksilla, vaikkapa talouden suhdanteissa.

Parhaassa tapauksessa koeryhmä ja vertailuryhmä olisi muodostettu satunnaistamalla, jolloin voidaan varmistua siitä, että ryhmät todella ovat vertailukelpoisia.

Jos koeryhmään voi valita osallistuvansa ja vertailuryhmä muodostetaan esimerkiksi muista saman toimialan yrityksistä, on hyvin todennäköistä, että koe- ja vertailuryhmä eivät ole vertailukelpoisia. Tällöin koeryhmään valikoitunee organisaatioita, joissa odotetut hyödyt nelipäiväisestä työviikosta ovat suurimmat ja kustannukset pienimmät.

Toiseksi tutkimuksessa odottaisi olevan hyvin määritellyt tuottavuuden ja työhyvinvoinnin mittarit.

Tutkimuskirjallisuudesta löytyy hyviä ratkaisuja molempien mittaamiseen. Tuottavuuden osalta on olennaisen tärkeää, että pystytään mittaamaan tarkasti sekä tuotokset että tuotantopanokset.

Kolmanneksi odottaisi, että tuottavuus- ja työhyvinvointimittareita vertailtaisiin kohderyhmän ja vertailuryhmän välillä ennen ja jälkeen nelipäiväisen työviikon käyttöönottoa. Tällainen vertailu antaisi luotettavan kuvan nelipäiväisen työviikon vaikutuksista, jos kohde- ja vertailuryhmä on muodostettu asianmukaisesti.

Uutisoiduissa tapauksissa nämä vaatimukset eivät toteudu

Suomessa uutisoiduissa tutkimuksissa mikään näistä ehdoista ei toteudu.

Yhdessäkään julkaisussa ei ole edes yritetty muodostaa vertailuryhmää. Raporteissa käytetään siis vain ennen-jälkeen-tutkimusasetelmaa, mikä ei ole uskottava edellä selitetyistä syistä johtuen.

Organisaatiot ovat myös itse valikoituneet näihin kokeiluihin, mikä entisestään heikentää tulosten uskottavuutta.

Myöskään ”nelipäiväisen työviikon” sisältö ei ehkä ole ihan sitä, mitä kuvittelisi.

Työaika näissä kokeiluissa on usein lyhentynyt vain muutamia tunteja viikossa, esimerkiksi brittiläisessä kokeilussa viikkotyöaika lyheni keskimäärin 4,3 tuntia (Pignon ym., 2024, Table 1) ja Islannissa julkisella sektorilla lyhennys vaihteli tunnista neljään tuntiin, ja valtaosa mukana olleista organisaatioista lyhensi viikkotyöaikaa tunnista kahteen (Haraldsson ja Kellam, 2021, sivut 58-61) .

Julkaisuissa ei myöskään ole mitään tuottavuusmittareita, vaan esimerkiksi Islannin tapausta koskevassa raportissa on kuvattu organisaatioiden tiettyjä tuotoksia ennen ja jälkeen työajan lyhentämisen sekä yksittäisten ihmisten näkemyksiä ”tuottavuusvaikutuksista”. Näistä ei voi vielä päätellä juuri mitään ilman kunnollista vertailuryhmää ja tuotantopanosten mittausta.

Raportit ovat siis menetelmällisesti erittäin heikkoja, eikä aihetta koskevia tutkimuksia ole juuri julkaistu vertaisarvioiduissa sarjoissa.

Yhteistä näille raporteille on, että ne ovat peräisin nelipäiväistä työviikkoa ajavista organisaatioista.

Monista raporteista vastaava The Autonomy Institute on ajatuspaja ja konsulttitoimisto, joka myy nelipäiväiseen työviikkoon liittyviä palveluita. Ehkäpä tämä tarjoaa selityksen raporttien menetelmällisille heikkouksille.

Tutkimuskirjallisuus maalaa monipuolisemman kuvan

Nelipäiväistä tutkimusviikkoa koskeva tutkimuskirjallisuus ei ole kovin laajaa, vaikka aiheesta on käyty vilkasta yhteiskunnallista keskustelua 1970-luvulta saakka. Tuore katsaus kirjallisuuteen löytää 31 akateemista julkaisua nelipäiväisestä työviikosta viidenkymmenen viime vuoden ajalta (Campbell, 2024).

Kirjallisuuskatsauksessa tuodaan mielenkiintoisesti esille, että 1970-luvulta alkaen keskustelua aiheesta ovat hallinneet eturyhmät ja niiden tuottamat raportit, joissa tulokset ovat yleensä epäuskottavan positiivisia.

Campbellin laatima yhteenveto akateemisesta kirjallisuudesta on, että tutkimuksissa on havaittu positiivisia vaikutuksia työntekijöiden hyvinvointia kuvaaviin mittareihin, mutta samalla myös esimerkiksi työntekijöiden valvonnan tiukentumista. Tuottavuutta koskevat tulokset ovat epäselviä.

Tutkimuksista muodostuva kuva on siis huomattavasti monipuolisempi ja kompleksisempi, kuin lehtijuttujen välittämä kuva. Campbell peräänkuuluttaakin nykyaikaisilla, luotettavilla tutkimusasetelmilla tehtäviä tutkimuksia.

Tähän vaatimukseen on helppo yhtyä.

Lopuksi

Mielestäni suomalaisessa mediassa on käsitelty hyvin epäkriittisesti nelipäiväistä työviikkoa käsitteleviä raportteja.

Menetelmällisistä puutteista johtuen niistä ei voida tehdä mitään päätelmiä nelipäiväisen työviikon vaikutuksista työntekijöihin tai organisaatioihin.

Aihe on kuitenkin tärkeä ja kunnollisia tutkimuksia tarvittaisiin.

Mielestäni on kuitenkin selvää, että yleisesti ottaen nelipäiväisellä työviikolla ei voi olla niin suuria tuottavuusvaikutuksia, että neljässä päivässä saataisiin aikaan sama tuotos kuin viidessä. Tuottavuuden pitäisi nousta 25 prosenttia eikä akateemisesta tuottavuuskirjallisuudesta löydy mitään esimerkkejä toimenpiteistä, joilla tuottavuutta voitaisiin nostaa näin merkittävästi.

Lähteet

Campbell, T. T. (2024). The four-day work week: A chronological, systematic review of the academic literature. Management Review Quarterly, 74(3), 1791–1807.

Haraldsson, G. D. ja Kellam, J. (2021). Going public: Iceland’s journey to a shorter working week. The Autonomy Institute and Alda – Association for Sustainability and Democracy.

Haraldsson, G. D., Kellam, J. ja Trickett, R. (2024). Iceland’s ongoing experience of shorter working weeks. The Autonomy Institute and Alda – Association for Sustainability and Democracy.

Pignon, T., Lewis, K., Mullally, L., Kikuchi, L., Kellam, J., Western, G., et al. (2024). Making it stick: The uk fourday week pilot one year on. Autonomy Research Ltd.

[1] https://www.hs.fi/maailma/art-2000010895477.html

[2] https://www.is.fi/taloussanomat/art-2000009408355.html

[3] https://www.is.fi/taloussanomat/art-2000010259226.html

[4] https://www.hs.fi/mielipide/art-2000010347580.html, https://www.is.fi/politiikka/art-2000010973006.html