Rampaa aasia ei kannata kepittää – Blairin hallituksen oppi, joka Suomessakin kannattaisi muistaa

^{Kiitän Milla Nyyssölää ja Tuomo Suhosta kommenteista, mutta vastaan sisällöstä ja tulkinnoista itse. Analyysejä on tehty tekoälyavusteisesti (Claude, Fable 5.1).*}

Etlan 80-vuotisjuhlakirja Suomi 2051 asettaa Suomelle kunnianhimoisen tavoitteen: muiden Pohjoismaiden elintaso pitäisi saavuttaa pysyvästi vuoteen 2051 mennessä. Etlan arvion mukaan se edellyttää keskimäärin 2–2,5 prosentin vuotuista talouskasvua ja talouden rakenteiden perusteellista uudistamista. Kirjan johdannossa kasvun puutetta pidetään Suomen tulevaisuuden kannalta eriarvoisuutta keskeisempänä uhkana, ja tuloeroja luonnehditaan pieniksi ja pitkällä aikavälillä vakaina pysyneiksi (Kangasharju ja Rouvinen 2026, 25). Etlan julkistustiedote nostaa ansiokkaasti esiin Suomen vähäisen lapsiköyhyyden. 

Kirjan huoli talouskasvusta on kirjoitukseni lähtökohta. Tarkastelen aihetta kahdesta näkökulmasta. Ensinnäkin talouskasvu on keino lisätä hyvinvointia, ei tavoite itsessään. Toiseksi on tärkeää erottaa työikäiset niistä väestöryhmistä, joiden mahdollisuudet reagoida taloudellisiin kannusteisiin ovat rajallisemmat. Neljä OECD:n aineistoon perustuvaa kuviota kertoo työikäisten markkinatuloista, käytettävissä olevista tuloista ja köyhyydestä sekä eläkeikäisten tuloeroista ja köyhyydestä. Ikäryhmittäinen kuva on olennaisesti toisenlainen kuin koko väestöstä laskettu Gini. 

Kasvu on tärkeää, hyvinvointi vielä tärkeämpää 

Kasvun tärkeydestä on helppo olla samaa mieltä. Ilman tuottavuuden, työllisyyden ja osaamisen vahvistumista hyvinvointivaltion rahoituspohja rapautuu. Taloustieteessä kasvu ei kuitenkaan ole itseisarvo. Perimmäinen mittari on ihmisten hyvinvointi, jota toki on erittäin vaikea mitata. 

Tulot ja talouskasvu ovat empiirisesti myönteisessä yhteydessä koettuun hyvinvointiin (Stevenson ja Wolfers 2008, 2013). Jonesin ja Klenowin (2016) laajempi hyvinvointimittari yhdistää kulutuksen, vapaa-ajan, eliniän ja kulutuksen eriarvoisuuden. Se korreloi vahvasti henkeä kohti lasketun BKT:n kanssa. Samalla analyysi kuitenkin osoittaa, ettei sama BKT merkitse välttämättä samaa hyvinvointia. Elinikä, vapaa-aika ja kulutusmahdollisuuksien jakautuminen voivat muuttaa maiden ja ajanjaksojen vertailua huomattavasti. 

Jonesin ja Klenowin analyysi ei mittaa tuloerojen kausaalivaikutusta. Se kuitenkin paljastaa tärkeän asian: kasvun hyvinvointiarvo riippuu myös siitä, kuinka laajasti sen tuottamat kulutusmahdollisuudet jakautuvat. Mitä enemmän kasvu samalla kasvattaa hyvinvoinnin kannalta haitallisia tuloeroja, sitä enemmän tähän sivuvaikutukseen on kiinnitettävä huomiota uudistuksen kokonaisarviossa. 

Sixten Korkman korostaa Etlan juhlakirjan pohjoismaista mallia käsittelevässä luvussa, että kollektiivinen riskienjako ja tasainen tulonjako voivat myös tukea talouden tehokkuutta. Ne tekevät rakennemuutoksista ja uusista teknologioista yhteiskunnallisesti hyväksyttävämpiä (Korkman 2026). Daron Acemoglun ja Robert Shimerin (2000) analyysi kertoo, että esimerkiksi ansiosidonnainen työttömyysturva voi oikein suunniteltuna vahvistaa tuottavuuden kasvua.  Kasvu ja tulonjako eivät siis ole toisistaan erillisiä tavoitteita. 

Tuloerot voivat olla kasvun sivuvaikutus 

Tästä ei tietenkään seuraa, että kaikki tuloerot pitäisi poistaa. Kouluttautuminen, työnteko, yrittäminen ja innovointi vaativat vaivaa ja sisältävät riskejä. Jos onnistuminen ei näkyisi lainkaan tuloissa, valtava määrä tärkeää kansakunnan hyvinvointia lisäävää toimintaa jäisi tekemättä. Optimaalisen verotuksen tutkimuksen peruskysymys on juuri se, kuinka vakuutus ja tulontasaus sovitetaan käyttäytymisvaikutuksiin (Mirrlees 1971; Diamond ja Saez 2011). 

Jotkin kasvua edistävät uudistukset voivat kasvattaa tuloeroja sivuvaikutuksenaan. Esimerkiksi innovoinnin palkitsevuutta, työn tarjontaa tai yritysten uudistumista vahvistava muutos voi johtaa aiempaa suurempaan tulojen hajontaan. Tämä sivuvaikutus on otettava huomioon, mutta uudistuksen kasvuperuste ei ole Gini-kertoimella mitattu suurempi tuloero. Peruste on mekanismi, joka lisää innovaatioita, työntekoa tai tuottavuutta. 

Ero on tärkeä. Jos tuloerot kasvavat ilman, että työ, osaaminen, riskinotto tai tuottavuus vahvistuvat, suurempi hajonta ei ole kasvupolitiikkaa. Vastaavasti hyvällä kasvutoimella voi olla tulonjakovaikutuksia, joita kannattaa lievittää rikkomatta itse kasvumekanismia. 

Rampaa aasia ei kannata kepittää 

Kannustimilla on järkevää yrittää ohjata ennen kaikkea niitä, joilla on todellinen mahdollisuus muuttaa toimintaansa. Kannustamiseen voidaan käyttää porkkanaa, keppiä tai molempia: työnteon palkintoa voidaan kasvattaa tai toimettomien toimeentuloa ehkä heikentää. Mutta rampaa aasia ei kuitenkaan kannata kepittää. Jos ihminen ei terveytensä, ikänsä tai läheistensä hoivavastuun vuoksi pysty reagoimaan, keppi heikentää hyvinvointia ilman toivottua kasvua vahvistavaa käyttäytymisvaikutusta. 

Tony Blairin hallitusten (1997–2007) tulonjakolinja tarjoaa tästä kiinnostavan esimerkin. Institute for Fiscal Studiesin raportin mukaan hallitus suuntasi tukea erityisesti lapsiperheille ja eläkeläisille. Raportti tulkitsee painotuksen voineen heijastaa ajatusta, että lapsettomilla työikäisillä oli "more control over their own circumstances" eli enemmän mahdollisuuksia vaikuttaa omiin oloihinsa (Brewer ym. 2004, 35). Myöhempi arvio vahvistaa, että lapsi- ja eläkeläisköyhyys vähenivät, kun taas pienituloiset lapsettomat työikäiset jäivät jälkeen (Joyce ja Sibieta 2013). 

Periaate on hyödyllinen, vaikka ikä ei yksin kerro ihmisen toimintamahdollisuuksista. Työikäisten joukossa on työttömiä, opiskelijoita, työkyvyttömiä ja muita työvoiman ulkopuolella olevia. Työikäisyys ei siis tee ihmisestä automaattisesti kykenevää vastaamaan kannustimiin. Politiikan pitää erottaa toisistaan halu, mahdollisuus ja työkyky. Amartya Senin (1992) sanoin olennaista ei ole, mitä ihmisellä on, vaan mitä hän voi sillä tehdä. 

Kasvun ja kannustimien näkökulmasta maiden väliset tuloerovertailut ovat silti luontevaa aloittaa työikäisistä. Heidän tuloissaan näkyvät suoraan työmarkkinoille osallistuminen, työaika, palkat, yrittäminen ja omistaminen. Hyvinvoinnin näkökulmasta olennainen mittari on puolestaan kotitalouden kulutusyksikköä kohti laskettu käytettävissä oleva tulo verojen ja tulonsiirtojen jälkeen. 

Yksi Gini, monta mahdollista taloutta 

Gini-kerroin tiivistää koko tulojakauman yhteen lukuun. Se on käyttökelpoinen tunnusluku, mutta ei kerro, missä kohtaa jakaumaa erot syntyvät eikä mistä ne johtuvat. Sama Gini voi syntyä palkkaeroista, työttömyydestä ja työmarkkinoiden ulkopuolelle jäämisestä, pääomatulojen keskittymisestä tai kotitalouksien erilaisesta rakenteesta. Kasvuvaikutusten kannalta jakauman profiili voi olla olennaisempi kuin yksi kokonaisluku (Voitchovsky 2005). 

Hyvinvoinnin näkökulmasta on perusteltua olla erityisen huolissaan tilanteesta, jossa pienituloiset putoavat yhä kauemmas yhteiskunnan tavanomaisesta elintasosta. ”Rawlsilaisessa” katsannossa juuri heikoimmassa asemassa olevien kehitykselle kuuluu erityinen paino. Ylimpien tulojen nousu on eri asia, varsinkin jos se on seurausta tuottavista innovaatioista eikä esimerkiksi kilpailun puutteesta tai suojatuista etuoikeutetuista asemista. 

Innovaatiovetoinen talouskasvu havainnollistaa eroa. Aghion ym. (2019) havaitsevat Yhdysvaltain osavaltioaineistolla vahvan yhteyden innovaatiotoiminnan vilkastumisen ja ylimmän prosentin tulo-osuuden kasvun välillä. Niin sanotulla instrumenttimuuttuja-menetelmällä tehty analyysi kertoo, että ainakin osa kausaalisesta yhteydestä kulkee innovaatioista ylimpien tulo-osuuksien kasvuun. Sen sijaan tilastollinen yhteys laajoihin eriarvoisuusmittareihin, kuten Gini-kertoimeen, ei ole tilastollisesti merkitsevä. 

Kasvun kannalta tärkeän innovaatiotoiminnan sivutuotteena syntyvä tuloerojen kasvu näyttää siis painottuvan jakauman yläpäähän eikä niinkään alapäähän. Tutkimus ei erottele ikäryhmiä, mutta koska mekanismi kulkee innovoijien, yrittäjien, omistajien ja innovaatiotyöhön osallistuvien tulojen kautta, vaikutuksen voi odottaa koskevan ennen kaikkea työikäisiä. Tämä ikäryhmäpäätelmä on oma tulkintani -- Aghion ym. eivät testaa sitä suoraan. 

Suomen kohdalla OECD:n aineisto kertoo, ettei työikäisten suuri tulohajonta ole yläpään ilmiö. Ylimmän tulokymmenyksen alarajan suhde mediaaniin (P90/P50) on Suomen työikäisillä 1,72, Pohjoismaiden ja EU-maiden matalimpia. Sen sijaan jakauman alapäässä Suomi erottuu: työikäisten köyhyysaste on Pohjoismaiden korkein, kuten seuraavat kuviot osoittavat. Suomen hajonta näyttää siis syntyvän jakauman alapäässä, ei siellä, minne innovaatiovetoisen kasvun sivuvaikutusten voisi odottaa painottuvan. 

Paolo Fornaron kanssa tekemämme yritystason analyysi täydentää kuvaa kasvumekanismista. STEM-korkeakoulutettujen osuuden kasvu yrityksen henkilöstössä ei ole välittömästi yhteydessä työn tuottavuuden nopeampaan kasvuun, mutta vahva yhteys tulee näkyviin parin kolmen vuoden viiveellä. Havainto muistuttaa, ettei osaamiseen investoimisen mahdollisia kasvuhyötyjä pidä arvioida vain lyhyen aikavälin tuottavuusluvuista (Fornaro ja Maliranta 2025). 

Markkinatulot eivät näytä poikkeuksellisen tasaisilta 

Markkinatuloilla tarkoitetaan tuloja ennen veroja ja tulonsiirtoja: palkkoja, yrittäjätuloja ja pääomatuloja. Ne kertovat, millaiset erot työ- ja pääomamarkkinat itse tuottavat ennen kuin verotus ja sosiaaliturva tasaavat niitä. Koska eläkkeet ovat tässä jaottelussa tulonsiirtoja, markkinatulojen vertailu on mielekästä vain työikäisillä; eläkeläisten markkinatulot ovat lähellä nollaa kaikissa maissa. 

Ennen veroja ja tulonsiirtoja Suomen työikäisten Gini on 43,1. Se on kuvion Pohjoismaista korkein: Tanskassa luku on 39,4 (2022), Norjassa 38,8 (2023), Ruotsissa 37,1 (2024) ja Islannissa 32,7 (2019). Suomen luku on vuodelta 2024. Suomi sijoittuu myös laajemmassa vertailussa korkealle, lähelle Ranskaa ja selvästi esimerkiksi Saksaa, Alankomaita ja Belgiaa. 

Kuvio 1. Työikäisten markkinatulojen Gini-kerroin

_{Gini-kerroin markkinatuloista eli tuloista ennen veroja ja tulonsiirtoja, kulutusyksikköä kohti, 18–65-vuotiaat. Viimeisin saatavilla oleva vuosi: Islanti 2019, Tanska 2022, Ruotsi, Suomi ja Alankomaat 2024, muut maat 2023. Kypros ja Malta puuttuvat OECD:n aineistosta. Lähde: OECD Income Distribution Database (poiminta 8.9.2026). Analyysiä on tehty tekoälyavusteisesti (Claude, Fable 5.1).} 

Tulos ei anna tukea usein esitetylle väitteelle, että tulojen määräytyminen olisi Suomessa markkinoilla poikkeuksellisen jäykkää. Jos jäykkyydellä tarkoitetaan sitä, että työikäisten tulot on puristettu markkinoilla kapeaan haarukkaan, kuvio kertoo pikemminkin päinvastaisesta. Suomen työikäisten markkinatulojen hajonta on suuri. 

Kuviota ei kuitenkaan pidä tulkita suoraksi palkkahajonnan tai työmarkkinoiden joustavuuden mittariksi. Mukana ovat myös kokonaan ilman markkinatuloja olevat, ja tulot mitataan kotitalouden tasolla. Suuri hajonta voi siten kertoa työttömyydestä, vajaista työtunneista ja heikosta kiinnittymisestä työmarkkinoille. Ne eivät ole kasvua tukevia kannustimia vaan ongelmia, jotka heikentävät yhtä aikaa tuotantoa ja tulonjakoa. 

Suorempaa näyttöä palkanmuodostuksen dynamiikasta saadaan yksilöaineistosta. Paolo Fornaron kanssa tekemämme analyysin mukaan tuntipalkkojen kasvu oli 2010-luvun jälkipuoliskolta alkaen erityisen voimakasta ylemmän korkeakoulututkinnon suorittaneilla, etenkin kauppatieteellisen ja STEM-alojen tutkinnon suorittaneilla. Voimakkainta kasvu oli työnantajaa vaihtaneilla STEM-koulutetuilla. Osaamisen kysyntä ja työntekijöiden liikkuvuus siis näkyvät Suomessa palkoissa. Kuva kauttaaltaan jäykästä palkanmuodostuksesta on liian yksioikoinen (Fornaro ja Maliranta 2023). 

Tason näkökulmasta suomalainen palkkarakenne on silti pohjoismaisen tiivis. OECD:n palkkajakauma-aineistossa kokoaikaisten palkansaajien ylimmän ansiokymmenyksen alaraja on Suomessa 1,68-kertainen mediaaniin nähden; Ruotsissa suhde on 1,61, Norjassa ja Islannissa 1,64 ja Tanskassa 1,74. Alapäässä Suomi on Pohjoismaiden keskivaiheilla: mediaanin suhde alimman kymmenyksen ylärajaan on Suomessa 1,45, Ruotsissa 1,37, Norjassa 1,41, Islannissa 1,49 ja Tanskassa 1,50. Koko hajonta (D9/D1) on Suomessa 2,44, Ruotsissa 2,20, Norjassa 2,32, Islannissa 2,43 ja Tanskassa 2,61.  

Palkanmuodostus siis reagoi osaamisen kysyntään ja liikkuvuuteen, mutta se tapahtuu jakaumassa, joka on yhtä tiivis kuin muissa Pohjoismaissa. Dynamiikka ja tasaisuus eivät sulje toisiaan pois (OECD 2026b). Palkkarakenne ei myöskään selitä sitä, että Suomen työikäisten köyhyysaste on Pohjoismaiden korkein: ero syntyy palkansaajien ulkopuolella. 

Tulontasaus on voimakasta, mutta erot eivät katoa 

Suomen vero- ja tulonsiirtojärjestelmä tasaa työikäisten tuloja paljon. Kun markkinatuloista siirrytään käytettävissä oleviin tuloihin, Gini laskee 43,1:stä 28,9:ään (2024). Pudotus on 14,2 pistettä eli noin kolmannes lähtötasosta. Tanskassa pudotus on 11,7 pistettä, Norjassa 11,7, Ruotsissa 8,7 ja Islannissa 7,9. Tasaus on siis Pohjoismaista suurinta. Tämä poikkeaa Mogstadin, Salvanesin ja Torsvikin (2025) yleiskuvasta, jonka mukaan Pohjoismaiden tasa-arvo syntyy pääosin jo markkinatuloissa eikä uudelleenjaossa; Suomessa uudelleenjaon osuus on muita suurempi. 

Kuvio 2. Työikäisten käytettävissä olevien tulojen Gini-kerroin

_{Gini-kerroin käytettävissä olevista tuloista eli tuloista verojen ja tulonsiirtojen jälkeen, kulutusyksikköä kohti, 18–65-vuotiaat. Viimeisin saatavilla oleva vuosi: Islanti 2019, Tanska 2022, Ruotsi, Suomi ja Alankomaat 2024, muut maat 2023. Kypros ja Malta puuttuvat OECD:n aineistosta. Lähde: OECD Income Distribution Database (poiminta 7.9.2026). Analyysiä on tehty tekoälyavusteisesti (Claude, Fable 5.1).} 

Voimakas tasaus ei silti tee Suomesta työikäisten joukossa Pohjoismaiden tasa-arvoisinta. Käytettävissä olevien tulojen Gini on Ruotsissa 28,4 (2024), Tanskassa 27,7 (2022), Norjassa 27,1 (2023) ja Islannissa 24,8 (2019). Ero Ruotsiin on pieni, mutta vertailun suunta on selvä: tuloerot ovat myös verojen ja tulonsiirtojen jälkeen Suomessa Pohjoismaiden suurimmat. 

Kuvion luvut eivät vielä kerro koko nykytilaa. Merkittävä osa hallituksen vero- ja sosiaaliturvamuutoksista on tullut voimaan vasta vuoden 2024 aikana tai sen jälkeen, eikä niiden vaikutus näy vielä toteutuneessa tulonjakotilastossa. Eriarvoisuuden tila Suomessa 2026 -selvitystä varten tehdyn SISU-mikrosimulaation mukaan pelkät nämä muutokset nostavat Gini-kerrointa 0,84 pistettä ja lisäävät pienituloisten määrää lähes 100 000 henkilöllä (Kauhanen ja Nyyssölä 2026). Ero muihin Pohjoismaihin on siis todennäköisesti kasvussa. 

Tulos viittaa siihen, ettei voimakas tulontasaus ole poistanut työikäisten välisiä taloudellisia eroja eikä siten yleisellä tasolla myöskään kaikkia kannusteita. Tästä ei voi päätellä, että kannustimet olisivat jokaisessa kohdassa kunnossa. Efektiiviset marginaaliverot, etuuksien tulovähenteisyys ja palvelut voivat synnyttää tarkkarajaisia kannustinongelmia. Niitä pitää korjata suoraan eikä päättelemällä kannustavuutta koko väestön yhdestä Gini-luvusta. 

Työikäisten köyhyys on Pohjoismaiden korkein 

Gini voi muuttua ilman, että pienituloisimman ryhmän asema muuttuu samassa suhteessa. Siksi rinnalle tarvitaan köyhyysaste-mittari. Kun rajaksi asetetaan 50 prosenttia koko väestön mediaanitulosta, Suomen työikäisten köyhyysaste on 10,6 prosenttia (2024). Norjassa se on 9,5 (2023), Ruotsissa 8,1 (2024), Tanskassa 7,4 (2022) ja Islannissa 5,6 prosenttia (2019). 

Kuvio 3. Työikäisten suhteellinen köyhyysaste 50 prosentin mediaanitulorajalla

_{Osuus 18–65-vuotiaista, joiden kotitalouden käytettävissä oleva tulo kulutusyksikköä kohti on alle 50 prosenttia koko väestön mediaanista. Viimeisin saatavilla oleva vuosi: Islanti 2019, Tanska 2022, Ruotsi, Suomi ja Alankomaat 2024, muut maat 2023. Kypros ja Malta puuttuvat OECD:n aineistosta. Lähde: OECD Income Distribution Database (poiminta 8.9.2026). Analyysiä on tehty tekoälyavusteisesti (Claude, Fable 5.1).} 

Jos pienituloisuuden ajatellaan toimivan kannustinpolitiikan keppinä, Suomen työikäisillä keppi on jo Pohjoismaiden kovin. Tämä ei osoita, että köyhyys lisäisi työntekoa. Päinvastoin pitkäaikainen niukkuus voi heikentää terveyttä, osaamista ja kykyä tehdä kauaskantoisia ratkaisuja. Tulos tekee kuitenkin vaikeaksi väittää, että Suomen kasvun keskeinen ongelma olisi pienituloisten liian mukava asema. 

Rawlsilaisesta näkökulmasta kuvio herättää merkittävän hyvinvointihuolen -- yhteiskunnan onnistumista pitäisi arvioida erityisesti heikoimmassa asemassa olevien kannalta. Suhteellinen köyhyys ei ole sama asia kuin aineellinen puute, eikä mittari huomioi täydellisesti varallisuutta, asumiskustannuksia tai julkisia palveluja. Se kertoo silti, kuinka kauas pienituloiset jäävät oman yhteiskuntansa tavanomaisista kulutusmahdollisuuksista. 

Osa Pohjoismaiden korkeista luvuista selittyy opiskelijoilla. Pohjoismaissa nuoret muuttavat pois kotoa noin 21–22-vuotiaina, kun EU:n keskiarvo on 26 (Eurostat 2025). Opiskelijat muodostavat omia pienituloisia kotitalouksia, joiden tuloihin opintolainaa ei lasketa. Tämä nostaa työikäisten mitattua köyhyysastetta kaikissa Pohjoismaissa. Tämä ei kuitenkaan selitä Suomen eroa Ruotsiin ja Tanskaan, koska kotoa muutetaan niissä yhtä varhain. Suomen ero syntyy pikemminkin työttömistä ja perusturvan tasosta, joka on lähellä pienituloisuuden rajaa. Päätelmän kannalta tämä on olennaista: köyhyysasteen kärjessä eivät ole työhaluttomat vaan opiskelijat, työttömät ja työkyvyttömät. Ei ole mielekästä, että heitä kannustetaan pienituloisuuden koventamisella. 

Vähäinen lapsiköyhyys on talouspolitiikan voimavara 

Etlan julkistustiedotteen korostama Suomen vähäinen lapsiköyhyys on tärkeä myönteinen havainto. Se on linjassa Blairin hallitusten periaatteen kanssa: lapsia ei ole mielekästä kannustaa köyhyydellä, koska he eivät ole valinneet perheensä tuloja eivätkä voi niitä työnteollaan muuttaa. Saavutuksesta kannattaa pitää kiinni - ja samalla seurata tarkasti, etteivät lapsiperheiden toimeentuloon kohdistuvat muutokset ala rapauttaa sitä. 

Mahdollisuuksien tasa-arvo ei ole vain eettinen kysymys vaan myös kasvukysymys. Bell ym. (2019) osoittavat, että kaikkein suurituloisimpien perheiden lapsista tulee Yhdysvalloissa keksijöitä kymmenen kertaa todennäköisemmin kuin mediaanitulon alapuolella kasvaneista. Ero näkyy myös lapsilla, joilla on samanlaiset matematiikan koetulokset. 

Suomen kokemus osoittaa, että tähän voidaan vaikuttaa. Suhonen ja Karhunen (2019) hyödyntävät tutkimuksessaan korkeakoulujen alueellista laajentamista ja osoittavat, että vanhempien korkeakoulutus, jonka laajennus mahdollisti, siirtyi seuraavan sukupolven koulutukseksi: koulutusinvestointi lisäsi sosiaalista liikkuvuutta. Aghion, Akcigit, Hyytinen ja Toivanen (2024) puolestaan näyttävät suomalaisella yksilöaineistolla, että vanhempien tulojen yhteys keksijäksi päätymiseen on Suomessa selvästi Yhdysvaltoja heikompi ja välittyy pääosin koulutuksen kautta, ja Toivasen ja Väänäsen (2016) mukaan teknillisten korkeakoulujen laajentaminen lisäsi keksintöjen määrää suoraan. Koulutuspanostukset ovat siis Suomessa toimineet juuri sinä väylänä, jonka puuttuminen Bellin ym. mukaan hukkaa lahjakkuutta. Tätä Suomen vahvuutta on syytä vaalia niin oikeudenmukaisuuden kuin talouskasvunkin näkökulmasta. 

Kyse ei ole vain vanhempien rahoista vaan myös siitä, mitä lapsi näkee ympärillään. Bell ym. osoittavat, että lapset, jotka kasvavat alueilla tai perheissä, joissa on paljon keksijöitä, ryhtyvät itse keksijöiksi muita useammin, ja vieläpä samalla teknologian alalla kuin ympäristönsä keksijät. Tytöt seuraavat naiskeksijöiden esimerkkiä ja pojat mieskeksijöiden. Vaikutus näkyy myös lapsuudessa muuttaneilla, mikä viittaa ympäristön vaikutukseen eikä pelkästään perinnöllisiin eroihin. Tutkijat puhuvat menetetyistä Einsteineista: ihmisistä, joilla olisi ollut kyky tehdä merkittäviä keksintöjä mutta jotka eivät kasvuympäristönsä vuoksi koskaan päässeet innovaatiouralle. Koska aliedustus koskee myös naisia, voisi yhtä hyvin puhua menetetyistä Marie Curieista. Lapsiperheiden köyhyyden ehkäisy, laadukas koulutus ja kosketus tieteen ja teknologian esikuviin ovat siksi myös pitkän aikavälin innovaatiopolitiikkaa. 

Eläkeläisten vähäinen köyhyys on hyvinvointisaavutus 

Lopuksi on paikallaan tarkastella ryhmää, jonka mahdollisuudet parantaa toimeentuloaan työntekoa lisäämällä, yrittämällä tai innovoimalla ovat keskimäärin selvästi työikäisiä pienemmät. Eläkeikäisten kannustimet eivät tietenkään ole yhdentekeviä: eläkeikä, eläkekarttuma ja verotus vaikuttavat työurien pituuteen ja työn tarjontaan. Tulonjaossa hyvinvointi- ja vakuutusnäkökulma kuitenkin korostuu. Vanhuusiän köyhyyden ehkäiseminen on hyvinvointivaltion ydintehtävä. 

Kuvio 4. Eläkeikäisten käytettävissä olevien tulojen Gini ja suhteellinen köyhyysaste

_{65 vuotta täyttäneet. Vasemmalla Gini-kerroin käytettävissä olevista tuloista, oikealla osuus, jonka kotitalouden käytettävissä oleva tulo kulutusyksikköä kohti on alle 50 prosenttia koko väestön mediaanista. Viimeisin saatavilla oleva vuosi: Islanti 2019, Tanska 2022, Ruotsi, Suomi ja Alankomaat 2024, muut maat 2023. Kypros ja Malta puuttuvat OECD:n aineistosta. Lähde: OECD Income Distribution Database (poiminta 7.9.2026). Analyysiä on tehty tekoälyavusteisesti (Claude, Fable 5.1).} 

Suomi onnistuu tässä kansainvälisesti hyvin. Eläkeikäisten käytettävissä olevien tulojen Gini on 24,3 ja suhteellinen köyhyysaste 4,0 prosenttia. Molemmat ovat Pohjoismaiden toiseksi matalin öljymaa Norjan jälkeen. Suomen eläkejärjestelmä ja muu sosiaaliturva ovat siis onnistuneet pitämään vanhuusiän tuloerot ja köyhyyden vähäisinä. 

Eläkekannustimen vajaus osuu pienituloisiin 

Saavutuksella on pienituloisiin osuva kääntöpuoli. Pienipalkkaisesta työstä kertyy työeläkettä, mutta kansan- tai takuueläkkeen piirissä lisäkarttuma pienentää näitä etuuksia. Asumistuki ja verotus vaikuttavat lisäksi nettotuloon. Siksi pitkä pienipalkkainen työura voi kasvattaa eläkeiän tulevia käytettävissä olevia tuloja yllättävän vähän. 

Kannustinvaikutuksen vajaus ei siis kuvaa samalla tavalla koko eläkejärjestelmää. Kun työeläke on niin suuri, ettei eläkkeensaaja saa kansan- tai takuueläkettä, lisäkarttuma näkyy tulevassa toimeentulossa paljon suoremmin. Ongelma keskittyy jakauman alapäähän: juuri pienipalkkaisella työuran aikana maksettujen eläkevakuutusmaksujen ja tulevien käytettävissä olevien tulojen yhteys voi jäädä heikoksi. 

Tähän liittyy Valkosen (2026) esiin nostama eläkejärjestelmän kannustin- ja oikeudenmukaisuuskysymys. Työeläkemaksu ei ole henkilökohtainen säästö, vaan osa kollektiivista vakuutusjärjestelmää. Järjestelmän hyväksyttävyyden ja elinkaaren yli ulottuvien kannustimien kannalta on silti tärkeää, että työn tekemisen ja tulevan toimeentulon välillä säilyy näkyvä yhteys myös pienituloisilla. 

Tästä ei seuraa, että eläkeläisten vähimmäisturvaa pitäisi heikentää. Tavoitteena pitäisi olla työeläkkeen, kansaneläkkeen, takuueläkkeen, asumistuen ja verotuksen yhteensovitus, jossa vanhuusiän köyhyys pysyy vähäisenä mutta pienipalkkainenkin hyötyy pitkästä työurastaan nykyistä selvemmin. Jos tällainen uudistus kasvattaisi eläkeikäisten tuloeroja, kasvu- tai kannustinvaikutus syntyisi työn ja tulevan toimeentulon vahvemmasta yhteydestä - ei suuremmasta Gini-kertoimesta. 

Tuloerojen kasvattaminen ei ole kasvustrategia 

Etlan juhlakirja nostaa perustellusti talouskasvun Suomen keskeiseksi haasteeksi ja esittää toimia sen vauhdittamiseksi. On syytä vielä korostaa, että Etlan kirja ei esitä tuloerojen kasvattamista tavoitteeksi. Kasvutoimia ja niiden mahdollisia tulonjakovaikutuksia arvioitaessa tarvitaan kuitenkin kaksi tarkennusta. 

Ensimmäinen tarkennus koskee tavoitetta. Talouskasvu ja hyvinvointi ovat vahvasti yhteydessä toisiinsa, mutta talouspolitiikan perimmäinen tavoite on ihmisten hyvinvointi. Uudistuksen mahdollinen eriarvoisuutta lisäävä vaikutus ei siksi tee uudistuksesta automaattisesti huonoa, mutta vaikutus on otettava mukaan kokonaisarviossa. Sitä ei voi sivuuttaa viittaamalla Suomen pieneen koko väestön Gini-kertoimeen. 

Toinen tarkennus koskee kannusteita. Kannusteet ovat kasvulle tärkeitä, mutta niihin voi vastata ennen kaikkea ihminen, jolla on aidosti mahdollisuus vaikuttaa omiin ja läheistensä elinoloihin työllä, yrittämisellä, kouluttautumisella tai innovoinnilla. Siksi työikäisten tuloeroja on tarkasteltava erillään lapsista ja nuorista, eläkeikäisistä ja täsmä- ja osatyökykyisistä. Lasten ja nuorten kohdalla keskeistä on mahdollisuuksien tasa-arvo; eläkeikäisten kohdalla köyhyyden ehkäisy ja riittävä toimeentulo; osa- ja täsmätyökykyisten kohdalla köyhyyden ehkäisy, riittävä toimeentulo ja toimintakyvyn tukeminen.

Kun tarkastelu tehdään näin, työikäisten markkinatulojen hajonta on Suomessa jo Pohjoismaiden suurinta. Sama koskee käytettävissä olevien tulojen hajontaa ja työikäisten köyhyysastetta, joskin ero Ruotsiin on käytettävissä olevissa tuloissa pieni. Eläkeikäisten tuloerot ja köyhyys ovat sen sijaan vähäisiä. Jos Suomen kokonais-Giniä haluttaisiin nostaa kohti muiden Pohjoismaiden tasoa, tilastollista nousuvaraa näyttäisi olevan erityisesti eläkeikäisissä - juuri siinä ryhmässä, jossa tuloerojen kasvattamiselle on vaikeinta löytää kasvuperustetta. 

Väestön kokonais-Gini ei ole ikäryhmäkohtaisten Ginien yksinkertainen painotettu keskiarvo. Siihen vaikuttavat myös ryhmien keskitulojen erot ja väestöosuudet, joten täsmällinen väite vaatisi hajotelman. Ikäryhmittäinen tarkastelu riittää silti osoittamaan, miksi puhe yleisestä tuloerojen korotusvarasta on liian epätarkkaa. 

Hyvä kasvupolitiikka arvioi jokaisen uudistuksen mekanismin erikseen: lisääkö se työtä, innovaatioita, investointeja, tuottavuutta tai julkisen talouden kestävyyttä, ja millä hyvinvointikustannuksilla? Tulonjako arvioidaan rinnalla, ei kasvun sijaismittarina. Tuloerojen kasvu voi joskus olla kasvutoimen sivuvaikutus. Suurempi Gini ei kuitenkaan itsessään ole kasvutoimi. 

_{* Kuvioiden ikärajat, maajoukot ja käytetyt havaintovuodet on ilmoitettu kuvioissa. OECD:n luvut perustuvat kotitalouden ekvivalenttiin tuloon eli kotitalouden yhteenlaskettuun tuloon, joka on suhteutettu kotitalouden kokoon. Markkinatuloissa verot ja tulonsiirrot eivät ole mukana; käytettävissä olevissa tuloissa ne ovat mukana. Köyhyysraja on 50 prosenttia koko väestön mediaanitulosta. Maiden viimeisimmät havaintovuodet vaihtelevat, joten erityisesti pieniä maiden välisiä eroja on tulkittava varoen.} 

Kirjallisuus 

Aghion, P., Akcigit, U., Bergeaud, A., Blundell, R. ja Hémous, D. (2019), "Innovation and Top Income Inequality", The Review of Economic Studies 86(1): 1-45. Verkkolähde 

Aghion, P., Akcigit, U., Hyytinen, A. ja Toivanen, O. (2024), "Parental Education and Invention: The Finnish Enigma", International Economic Review 65(4). 

Bell, A., Chetty, R., Jaravel, X., Petkova, N. ja Van Reenen, J. (2019), "Who Becomes an Inventor in America? The Importance of Exposure to Innovation", The Quarterly Journal of Economics 134(2): 647-713. Verkkolähde 

Brewer, M., Goodman, A., Myck, M., Shaw, J. ja Shephard, A. (2004), Poverty and Inequality in Britain: 2004, IFS Commentary 96, Institute for Fiscal Studies. Verkkolähde 

Diamond, P. ja Saez, E. (2011), "The Case for a Progressive Tax: From Basic Research to Policy Recommendations", Journal of Economic Perspectives 25(4): 165-190. 

Eurostat (2025), Young people – housing conditions, Statistics Explained, tietokanta yth_demo_030. 

Fornaro, P. ja Maliranta, M. (2023), Työntekijöiden palkat yritysten myllerryksissä, Labore, Analyysi 2023/1. Verkkolähde 

Fornaro, P. ja Maliranta, M. (2025), Yritysten tuottavuus ja työvoiman korkeakouluosaaminen, Labore, Analyysi 2025/4. Verkkolähde 

Jones, C. I. ja Klenow, P. J. (2016), "Beyond GDP? Welfare across Countries and Time", American Economic Review 106(9): 2426-2457. 

Joyce, R. ja Sibieta, L. (2013), "An Assessment of Labour's Record on Income Inequality and Poverty", Oxford Review of Economic Policy 29(1): 178-202. Verkkolähde 

Kangasharju, A. ja Rouvinen, P. (toim.) (2026), Suomi 2051, Etla B283, Etlatieto Oy. Verkkolähde 

Kauhanen, M. & Nyyssölä, M. (2026), Orpon hallituksen sosiaaliturvan leikkaukset iskevät työttömien ja palkansaajien toimeentuloon, teoksessa Finér, L. & Systä, J. (toim. 2026), Eriarvoisuuden tila Suomessa 2026, Vastapaino. 

Korkman, S. (2026), "Pohjoismainen malli edellyttää jatkuvaa sopeutumista", teoksessa Kangasharju ja Rouvinen (toim.), Suomi 2051, 184-190, Etla B283. 

Mirrlees, J. A. (1971), "An Exploration in the Theory of Optimum Income Taxation", Review of Economic Studies 38(2): 175-208. 

Mogstad, M., Salvanes, K. G. ja Torsvik, G. (2025), "Income Equality in the Nordic Countries: Myths, Facts, and Lessons", Journal of Economic Literature 63(3). 

OECD (2026a), Income Distribution Database (IDD), poiminnat 7.–8.9.2026. Verkkolähde 

OECD (2026b), Earnings Distribution Database, decile ratios of gross earnings, poiminta 7.9.2026. Kokoaikaisten palkansaajien bruttoansiot; Pohjoismaiden luvut kansallisista palkkarakennetilastoista. 

Rawls, J. (1971), A Theory of Justice, Harvard University Press. 

Sen, A. (1992), Inequality Reexamined, Oxford University Press. 

Stevenson, B. ja Wolfers, J. (2008), "Economic Growth and Subjective Well-Being: Reassessing the Easterlin Paradox", Brookings Papers on Economic Activity 2008(1): 1-87. 

Stevenson, B. ja Wolfers, J. (2013), "Subjective Well-Being and Income: Is There Any Evidence of Satiation?", American Economic Review 103(3): 598-604. 

Suhonen, T. ja Karhunen, H. (2019), "The intergenerational effects of parental higher education: Evidence from changes in university accessibility", Journal of Public Economics 176: 195–217. 

Toivanen, O. ja Väänänen, L. (2016), "Education and Invention", Review of Economics and Statistics 98(2): 382–396. 

Valkonen, T. (2026), "Automaattiset vakauttajat eläkkeiden turvaksi", teoksessa Kangasharju ja Rouvinen (toim.), Suomi 2051, 147-153, Etla B283. 

Voitchovsky, S. (2005), "Does the Profile of Income Inequality Matter for Economic Growth?", Journal of Economic Growth 10: 273-296.