Hammasriipukset kertovat hirven tärkeästä asemasta kivikaudella

Venäjän Karjalassa, Äänisen Peurasaarella sijaitsi noin 8200 vuotta sitten laaja kalmisto. Saarelle haudattiin eri-ikäisiä miehiä, naisia ja lapsia. Suuressa osassa haudoista on runsaasti esineitä ja punamultaa merkkinä siitä, että vainajille haluttiin varmistaa hyvät olot myös kuoleman jälkeen. Hirven etuhampaista tehdyt riipukset on ilmeisesti kiinnitetty vaatteisiin ja asusteisiin, esimerkiksi mekkoihin, takkeihin, viittoihin, päähineisiin ja vöihin. Vaikka asujen materiaalia ei ole säilynyt, hirvenhampaiden sijainti antaa tietoa siitä, millaisista asuista on voinut olla kysymys.

Uritettujen hirvenhammasriipusten kansa

Arkeologi Kristiina Mannermaan johtamassa tutkimuksessa pyrittiin selvittämään, keitä nämä hirvenhammaskoruilla koristelluissa asuissa haudatut ihmiset olivat, ja mitä korut merkitsivät. Tutkimuksessa analysoitiin yhteensä yli 4000 hammaskorun valmistustekniikka eli tapa, jolla hampaat oli työstetty kiinnittämistä tai ripustamista varten. Analyysin tulos yllätti, sillä käytännössä kaikki hampaat oli työstetty samalla tavalla: tekemällä juuren päähän pieni ura tai uria, jotka helpottivat riipuksen sitomista. Vain kahdessa tapauksessa hampaaseen oli tehty pieni reikä langan pujottamista varten. Molemmat rei’itetyt hampaat löytyivät samasta naisen haudasta. Peurasaaren hautojen kanssa saman ikäisissä Baltian ja Skandinavian haudoissa esiintyy lähes yksinomaan rei´itettyjä hammasriipuksia. Rei’ittäminen on varmin kiinnitystapa, mutta reiän tekeminen kapeaan juureen on työläämpää kuin uran tekeminen.

Arkeologisten ja kansatieteellisten tutkimusten perusteella tiedetään, että ihminen on lähes aina ja kaikkialla käyttänyt koristeita. Niillä on ollut monia merkityksiä. Monille Euraasian alkuperäiskansoille, muun muassa saamelaisyhteisöille, koristeet ovat ja ovat olleet tärkeä tapa kertoa ihmisen identiteetistä ja alkuperästä. Ne eivät ole vain esteettisiä yksityiskohtia, vaan liittyvät yhteisöjen väliseen tiedottamiseen ja yhteisön sisäisen yhtenäisyyden vahvistamiseen. Korujen kaltaiset ulkoiset elementit voivat myös vaikuttaa siihen, kuinka naapuriryhmät yhteisöä kutsuvat. Kristiina Mannermaa nimittääkin hautausmaata käyttäneitä ihmisiä uritettujen hirvenhammasriipusten kansaksi.

- Vaikka haudoista löytyy myös majavan- ja karhunhampaista tehtyjä riipuksia, hirven osuus riipuksissa on ylivoimainen, Mannermaa sanoo.

Eniten hirven hampaita löytyi nuorten aikuisten naisten ja miesten haudoista, vähiten lasten ja vanhojen ihmisten haudoista. Hirvenhammaskorut liittyivät siis jollakin tavalla ihmisen ikään, ehkä nimenomaan parhaaseen lisääntymisikään.

Euraasian metsävyöhykkeen esihistoriallisten metsästäjä-keräilijöiden ideologiassa ja uskomuksissa tärkein eläin oli hirvi. Hirvenhampaat olivat muinaisille metsästäjille arvokas materiaali, sillä niiden saatavuus oli rajallista. Hirveä ei kaadettu kovin usein, eivätkä kaikki yhteisön jäsenet osallistuneet pyyntiin. Mahdollisesti vain yksi henkilö sai kaikki pyydetyn hirven etuhampaat. Yhdellä hirvellä on kaikkiaan kahdeksan etuhammasta: kuusi pysyvää alaleuan etuhammasta ja kaksi pysyvää etuhampaan muotoista kulmahammasta. Joskus koruiksi muokattiin myös vastaavia maitohampaita. Suurimpiin koristeisiin käytettiin vähintään 8–18 hirviyksilön hampaat.

Tutkimus on julkaistu sarjassa Archaeological and Anthropological Sciences. Mannermaan lisäksi tutkimuksessa oli mukana Riitta Rainio Helsingin yliopistosta sekä Evgeniy Yu. Girya ja Dmitriy Gerasimov Pietari Suuren Etnografisesta ja Antropologisesta museosta.

@AMI_Research