Kirkon uskonnollinen yhteisöllisyys pirstaloituu, siksi keskustelu kirkosta eronneiden määristä on sivuseikka

Hannu Rantalan tutkimus muuttaa käsitystä uskonnollisiin yhteisöihin liittymisestä ja niistä irtautumisesta. Rantala nostaa esille myös kysymyksen uskonnollisten yhteisöjen johdon vastuusta yhteisössä mukana olevien turvallisuudesta. Väitöskirjatutkimus on myös ensimmäinen tutkimus, jossa avataan Markku Koiviston seksuaalirikoksen paljastumisen vaikutuksia Nokia mission uskonnolliseen yhteisöön.

Uskonnollinen identiteetti rakentuu moninaisessa uskonnollisuudessa

Kirkon jäsenten osuus Suomen väestöstä on pienentynyt vuodesta 2005 lähtien noin yhden prosenttiyksikön vuosivauhdilla. Suomalaista kirkosta eroamista on tähän asti tutkittu yksittäisinä tapauksina. Rantala tarkastelee väitöksessään uskonnollista liittymistä tai irtaumista yhteisöllisen rajapinnan näkökulmasta.

Tutkimuksen kohteena oli kolme kirkosta irtautunutta tai kirkon yhteisöllisen rajapinnan ulkoreunalla olevaa yhteisöä: Markus-yhteisö (nyk. Pyhän Markuksen luterilainen seurakunta) Helsingissä, Satamaseurakunta Jyväskylässä sekä Uuden toivon seurakuntien uskonnollisen yhdyskunnan (entinen Nokia Missio Church) Toivon portti -seurakunta Tampereella. Tutkimuksessa haastateltiin 20 yhteisöjen toiminnassa mukana ollutta henkilöä. Lisäksi yhteisöjen muodostumista tutkittiin käyttäen arkistolähteitä.

Kirkon jäsenmäärän pienenemisen ohella Suomessa rekisteröityjen uskonnollisten yhteisöjen määrä on myös lisääntynyt tasaisesti vuodesta 2005. Yhteisöjen rajapinnat osoittautuivat tutkimuksessa alueiksi, joilla yksilö saattoi liikkua ja toimia ilman sitoutumista yhteisöjen jäseniksi. 

Kirkosta eroaminen osoittautui haastateltujen kokemuksena enemmän sivuseikaksi, koska yksilön uskonnollisen identiteetin rakentuminen tapahtui useilla rajapinnoilla limittäin koskien useita uskonnollisia yhteisöjä tai henkisiä liikkeitä yhtä aikaa.

– Uskonnollisen yhteisön jäsenyys ei osoittautunut tutkimuksessa välttämättömäksi, jotta henkilö saattoi osallistua uskonnollisen yhteisön toimintaan, Rantala toteaa.

– Tällöin oli mahdollista, että haastateltu saattoi kuulua yhteen rekisteröimättömään yhteisöön, käydä ja osallistua toisen yhteisön toimintaa, ja samalla olla irtautumassa evankelisluterilaisen kirkon jäsenyydestä; kaikki tämä yhtä aikaa.

Uskonnollisen yhdyskunnan jäseneksi liittyminen merkitsi eroa evankelisluterilaisesta kirkosta

Uskonnollisiksi yhdyskunniksi rekisteröityneisiin yhteisöihin jäseneksi liittyminen merkitsi eroa kirkon jäsenyydestä. Osa haastatelluista toimi aktiivisesti tällaisessa uskonnollisessa yhdyskunnassa mutta ei liittynyt yhdyskunnan jäseneksi ja säilytti samalla jäsenyyden kirkossa.

Rantala toteaa, että on turhaa laskea kuinka paljon ihmisiä eroaa kirkosta milloinkin, koska irtautumisen rajapinnalla on jatkuvasti yhä enemmän ihmisiä. Kirkon uskonnollisuus pirstaloituu eli kirkon irtautumisen rajapinnalla liikkuvien ihmisten sitoutuminen kirkkoon heikkenee ja samalla oman uskonnollisen identiteetin rakenneosia etsitään uskonnollisista yhteisöistä ja liikkeistä.

– Kirkon näkökulmasta kysymys ei pitäisi olla, miksi ihmiset eroavat kirkosta vaan miten kirkon irtautumisen rajapinnalla liikkuvia ihmisiä voidaan tukea uskonnollisen identiteetin rakentumisessa, vaikka he lopulta päätyisivät eroamaan kirkosta.

Uskonnollisen yhteisöllisyyden turvallisuus on tärkeää

Uskonnolliseen yhteisöllisyyteen liittyy yhteisöjen johdon vastuu yhteisöissä toimivista henkilöistä. Rantalan tutkimus on ensimmäinen, jossa avataan Markku Koiviston seksuaalirikoksen paljastumisen vaikutuksia Nokia mission uskonnolliseen yhteisöön.

Tutkimuksessa kävi ilmi, että Nokia mission toiminnanjohtajan Markku Koiviston seksuaalirikoksen paljastuminen vuonna 2011 oli yhteisössä toimineille suuri uskonnollista identiteettiä koetellut kriisi.

– Haastatellut kuvasivat tapahtumaa käsitteillä räjähdys, kuplan puhkeaminen, turbulenssi, korttitalon sortuminen, maailman romahtaminen, valtava ja iso kipu, Koiviston episodi, hämmennys ja pettymys, Rantala kertoo.

Käytetyt käsitteet kertoivat, kuinka suuresta yksilön identiteettiä järkyttäneestä tapahtumasta oli kysymys. Tapahtumien tultua julki yhteisön johto oli erittäin vaikeassa tilanteessa, jossa he jatkuvassa mediapaineessa pyrkivät järjestämään yhteisössä toimineille henkistä ja psyykkistä tukea. Yhteisön tapahtumissa kävi ennen seksuaalirikoksen paljastumista jopa useita tuhansia ihmisiä, joista suuri osa ei ollut uskonnollisen yhdyskunnan jäseniä. Suurin osa myötämielisistä jäi pois yhteisön toiminnasta ja uskonnollisen yhdyskunnan Tampereen seurakunnasta erosi 22 % jäsenistä. Tutkitun yhteisön rajapinta sortui ja kutistui kriisin yhteydessä, jolloin irtautuvien ihmisten tukeminen ei ollut mahdollista.

– Uskonnollisen yhdyskunnan johdon vastuu yhteisön turvallisuudesta on merkittävästi suurempi kuin maallisen yhteisön. Uskonnollisessa yhteisössä kyse on yksilön emotionaalisesta, kognitiivisesta ja sosiaalisesta turvallisuudesta, jonka romahtaminen voi johtaa arvaamattomiin tilanteisiin.

Rantalan mukaan yksilön identiteetin turvallisuuden lisäämiseksi uskonnollisissa yhteisöissä on olemassa kaksi keinoa. Ensiksi uskonnollisten yhteisöjen pitäisi yhdessä sosiaali- ja terveyspalveluiden kanssa laatia suunnitelma, miten uskonnollista yhteisöä koskevan kriisin sattuessa yhteisössä toimineiden psyykkinen tuki järjestetään. Toiseksi uskonnollisten yhteisöjen tulisi rekisteröinnin yhteydessä esittää, miten yhteisö varmistaa yhteisöistä irtautuville turvallisen tavan irtautua yhteisöstä.

Teologian maisteri Hannu Rantala väittelee 3.9. klo 12.15 Helsingin yliopiston teologisessa tiedekunnassa aiheesta Liittyä ja irtautua: Tutkimus uskonnollisen yhteisöllisyyden rajapinnoista. Väitöstilaisuus järjestetään Porthanian salissa P674 (Yliopistonkatu 3)

Väittelijän yhteystiedot: 

Hannu Rantala, 044 285 4235, hannu.j.rantala@helsinki.fi

Lisätietoja väittelijästä:

Hannu Rantala työskentelee musiikin ja tanssitaiteen erityisen koulutustehtävän omaavan Sibelius-lukion rehtorina. Yksilön ja yhteisön kohtaaminen ja yhteisölliset kysymykset ovat olleet Hannu Rantalan kiinnostuksen aiheita koko työuran ajan. Hän on toiminut rehtorina ja sivistystoimenjohtajana vuodesta 1990 lähtien. Lisäksi hän on toiminut koulutusalan kouluttajana sekä työyhteisökonsulttina.