Suomenhevosrotu syntyi kansainvälisen eläinjalostusliikkeen ja kansallisen hevostarpeen seurauksena

Hilja Solalan historian väitöskirjasta selviää, miten suomalaisesta maatiaishevosesta muodostettiin nykyään suomenhevosena tunnettu hevosrotu vuosina 1893–1907.

Euroopassa kotieläimiä alettiin jalostaa omina rotuina käsitteen nykymerkityksessä 1800-luvun kuluessa. Tässä keskeisessä asemassa oli kantakirja eli rodun jalostuseläinten rekisteri. Samalla pysäytettiin eri eläinkantojen sekalaiset risteytykset. Kotieläinjalostuksen modernisaatio rantautui myös Suomeen.

— Tarkoin määritellyt eläinrodut ja niiden kantakirjat ovat yhä nykypäivän eläinjalostuksen keskiössä. Niiden yleistymisessä Euroopassa 1800-luvun lopulla oli kyse kotieläinjalostuksen kansainvälisestä murroksesta, joka kohdistui Suomessa ensimmäisten joukossa hevoseen. Tämä kertoo hevosen silloisesta merkityksestä ihmiselle, Solala toteaa.

— Hevosella kynnettiin pellot, ajettiin tukkipuut metsästä ja se toimi myös kulkuneuvona, Solala jatkaa.

Solala osoittaa väitöskirjassaan suomalaisen hevosen kantakirjan ja sen myötä suomalaisen hevosrodun perustamisvaiheiden olleen aiemmin tunnettua laajempi prosessi. Solalan tutkimus nostaa esiin suomalaisen hevosen jalostuksen johtoasemasta muodostuneen monitahoisen kilpajuoksun valtion ja kansalaisyhteiskunnan välillä.

— Suomen ensimmäinen kantakirjahevonen oli Liuksialan kartanon Wiesti-tamma, joka otettiin Uudenmaan ja Hämeen läänien maanviljelysseuran kantakirjaan Hämeenlinnassa 9.3.1893, Solala kertoo.

— Suomenhevosen yleisessä historiankirjoituksessa ei tunneta Wiestiä, eikä oikeastaan lainkaan koko maanviljelysseuran uraauurtavaa suomalaisen hevosen kantakirjaa. Se oli kolmesta lähes samanaikaisesta kantakirja-aloitteesta ensimmäinen taho, joka aloitti käytännössä hevosten kantakirjauksen Suomessa, Solala kertoo.

Solalan mukaan oli kansainvälisesti harvinaista, että kantakirja perustettiin ensimmäisenä ainoastaan yhdelle, kaikkiin hevosen tärkeimpiin käyttötarkoituksiin soveltuneelle maatiaishevosrodulle.

Poikkeukselliseen ratkaisuun vaikutti etenkin Suomen talonpoikaisen väestörakenteen määrittämä hevosvoiman käyttötarve. Useiden eri hevosrotujen jalostus ei ollut realistista, eikä jalojen ratsu- tai vaunuhevosten tarve ollut monipuoliseen työhevoseen verrattuna suuri.

— Eläingeenivarojen näkökulmasta on merkittävää, että suomalaista maatiaishevosta, kuten suomalaisia maatiaiskarjoja, päätettiin 1800-luvun lopulla alkaa jalostaa uusimpien jalostusoppien mukaisesti omana rotuna. Osa maatiaiseläimistä ehti hävitä sukupuuttoon ennen vastaavaa päätöstä.

— Kantakirjajalostuksen kohdistaminen juuri suomalaiseen hevoseen mahdollisti sen, että meillä on nykyään olemassa suojeltu alkuperäisrotu nimeltä suomenhevonen, Solala korostaa.

Hilja Solala on syntynyt Tampereella ja asuu nykyään Kangasalla. Hän työskentelee projektitutkijana 3MC – Pohjoiset tunturikarjat. Kulttuuriperintö ja geenivarat -hankkeessa.

Filosofian maisteri Hilja Solalan historian alaan kuuluva väitöskirja Suomalaisen hevosrodun synty. Maatiaishevonen ja kotieläinjalostuksen kansainvälinen murros 1893–1907 tarkastetaan julkisesti Tampereen yliopiston Yhteiskuntatieteiden tiedekunnassa perjantaina 27.8.2021 klo 12 Pinni B:n salissa 1100, Kanslerinrinne 1. Vastaväittäjänä toimii dosentti Ann-Catrin Östman Åbo Akademista. Kustoksena toimii professori Pertti Haapala.