Kulttuuriperintöoikeus ei pelasta Venetsiaa

Ilmastokriisi on myös kulttuuriperinnön kriisi. Vaarassa ovat erityisesti Venetsian kaltaiset rannikkokohteet, jotka uhkaavat jäädä veden alle ja tuhoutua. Näin tuhoutuisi paitsi aineellinen kulttuuriperintö myös aineeton kulttuuriperintö.

Sanna Lehtisen väitöstutkimus ”Drowning Lawscapes: State Responsibility for Future Generations’ Rights to Coastal Heritage” tarkastelee rannikoiden kulttuuri- ja luonnonperinnön suojelua tuleville sukupolville ja siihen liittyviä julkisen vallan vastuukysymyksiä. Tutkimuksen keskeisin tulos on, että voimassa olevat oikeudelliset kulttuuriperinnön suojeluinstrumentit eivät vastaa tutkimuskohteina olleiden maailmanperintökohteiden suojelun tarpeisiin.

– Kansainvälisen kulttuuriperintöoikeuden kyky turvata rannikoiden perintöä tuleville sukupolville ilmastovaikutuksilta, kuten merenpinnan nousulta ja sen seurauksilta, on riittämätön ja ihmiskeskeinen, Lehtinen tiivistää.

Kaupallisuus ja ihmiskeskeisyys jyräävät suojeluarvojen ohi

Sanna Lehtinen on tutkimuksessaan tarkastellut erityisesti Venetsiaa Italiassa ja Yhdysvalloissa sijaitsevaa Evergladesin kansallispuistoa, jotka molemmat ovat tunnettuja Unescon maailmanperintökohteita.

Äärimmäisen tunnettuna ja suosittuna matkakohteena juuri Venetsian voisi ajatella olevan myös vahvasti suojeltu. Pintapuolisesti saattaakin vaikuttaa siltä, että julkinen valta on viime vuosina toimeenpannut Venetsian hyväksi koko joukon suojelutoimia: Risteilyalusten pääsy on kielletty historiallisen kaupungin edustan ohi kulkevaan kanavaan, MOSE-tulvaporttijärjestelmä on otettu käyttöön suojaamaan kaupunkia tulvilta ja päiväturisteilta peritään pääsymaksu.

Tehdyt suojelutoimet ovat kuitenkin vahvasti sidoksissa tietynlaisen Venetsian säilyttämisestä seuraaviin hyötyihin. Risteilyalusten päästöt ja niiden kuljettamat turistit eivät toimista huolimatta ole kadonneet minnekään. Alukset pysähtyvät edelleen Venetsiassa, mutta niiden ankkuroitumispaikka on aiempaa kauempana. MOSE-järjestelmä säästää kaupungin kadut ja turistien jalat kastumiselta, mutta sen jatkuva käyttö vahingoittaa laguunin ekosysteemiä. Lehtisen mukaan ei myöskään ole näyttöä siitä, että nimellinen pääsymaksu vähentäisi turistien kokonaismäärää, vaan korkeintaan siirtää kuormitusta saarille, joilla pääsymaksua ei peritä.

– Pahimmillaan laguuni jatkaa saastumistaan ja sen ekosysteemi tukehtumistaan sillä välin, kun pääsymaksullinen keskusta muuttuu suljetuksi ulkoilmamuseoksi.

Evergladesissa puolestaan luonnonperinnön suojelu perustuu ennen kaikkea sen turvaamiseen ihmistä varten, ei perinnön itseisarvoon.

– Suojeluinstrumentit eivät vastaa Venetsian ja Evergladesin suojelun nykyisiin, saati tuleviin tarpeisiin. Molemmat esimerkit nauttivat Unescon maailmanperintökohteina korkeinta mahdollista suojaa, mutta ovat silti haavoittuvaisia syistä, joita voimassa oleva sääntelyjärjestelmä ei tunnista.

Suomessa on myös seitsemän maailmanperintökohdetta, joista kaksi, Suomenlinna ja Merenkurkun saaristo edustavat rannikoiden perintöä. Kysymykset maailmanperintöjärjestelmän suojan heikkouksista ovat siis ajankohtaisia myös Suomessa.

Sääntelyjärjestelmä ei tunnista ilmastonmuutosta

Kulttuuriperintöjen oikeudellista suojelua leimaa kankea systematisointi. Juridiikan kieli tekee eron kulttuuriperinnön ja luonnonperinnön, aineelliseen ja aineettomaan perinnön sekä vedenalaiseen perinnön ja maanpinnalla sijaitsevaan perinnön välillä. Aiemmin mainituista esimerkeistä Venetsia edustaa kulttuuriperintöä, kun taas Everglades on määritelty luonnonperinnöksi.

Nämä kategoriat soveltuvat huonosti ilmastonmuutoksen tuomiin muutoksiin – merenpinnan nousun seurauksena voi esimerkiksi käydä niin, että maanpäällinen perintö muuttuu vedenalaiseksi perinnöksi.

– Tutkimuksessani osoitan, kuinka kulttuuriperintöoikeus ei tunnista tätä prosessia riittävästi, jos lainkaan, Lehtinen sanoo.

Lehtinen on tutkimuksessaan pyrkinyt löytämään keinoja päästä irti kulttuuriperintöoikeuden sisäänkirjoitetusta kahtiajaoista ja sääntelyn kyvyttömyydestä reagoida muuttuvaan ilmastoon. Hän tarjoaa ratkaisuksi liminaaliperinnön käsitteen. Liminaalisuus on kulttuuriantropologiasta omaksuttu käsite ja viittaa välitilaan. Se edustaa jotain, mitä ei ole enää tai vielä määritelty. Esimerkiksi hukkuva tai sulava kulttuuriperintö ei ole enää maanpäällistä, mutta ei vielä vedenalaistakaan.

Lehtinen esittää myös uudenlaisia periaatteita siitä, kuinka perintöoikeussopimuksia tulisi tulkita vähemmän ihmiskeskeisesti ja omaksua dialogisempia ja yhteisöllisempiä lähestymistapoja perinnönsuojeluun. Nykyinen lainsäädäntö edustaa julkisen vallan tahtoa sen suhteen, minkälaista perintöä suojellaan, ja vastaavasti millaisen perinnön annetaan esimerkiksi hukkua aaltoihin.

– Samalla kun jollekin perintökohteille annetaan status erityisen suojelun kohteina, esimerkiksi maailmanperintökohteina, ohjataan myös ajatteluamme siitä, minkälaiset kohteet ylipäätään katsotaan arvokkaiksi ja suojelun arvoisiksi.

Li­sä­tie­toa väi­tös­ti­lai­suu­des­ta:

FM, HM Sanna Lehtinen väittelee 15.8.2025 kello 12 Helsingin yliopiston oikeustieteellisessä tiedekunnassa aiheesta "Drowning Lawscapes: State Responsibility for Future Generations’ Rights to Coastal Heritage”. Väitöstilaisuus järjestetään Päärakennuksessa, Tekla Hultin -salissa, osoitteessa Fabianinkatu 33.

Väitöskirja on myös elektroninen julkaisu ja luettavissa Heldassa.