Kuusi esimerkkiä hankintalakimuutoksen vaarallisista ja kalliiksi tulevista käytännön vaikutuksista

Maailma on muuttunut epävarmemmaksi, ja juuri siksi julkisten palvelujen jatkuvuutta, huoltovarmuutta ja alueellista toimintakykyä pitäisi vahvistaa, ei hajottaa. Ehdotettu 10 prosentin omistusraja sidosyksiköihin tekisi päinvastoin: se rikkoisi toimivia rakenteita, nostaisi kustannuksia ja iskisi kovimmin pieniin kuntiin, joilla on vähiten varaa rakentaa kaikkea uudelleen.

Ehdotettu 10 prosentin minimiomistusvaatimus sidosyksiköissä näyttää yksinkertaiselta, mutta käytännössä se on kallis ja vaarallinen eikä se avaa julkishankintojen markkinoita kuin häviävän pienen osuuden luvatuista miljardeista: 50–150 miljoonaa euroa. Lakiehdotus ei huomioi inhouse-yhtiöitä omistavien julkisten yksiköiden kokoeroja, palvelujen luonnetta eikä sitä, että monilla toimialoilla yhteistyö on syntynyt juuri siksi, että yksittäinen pieni kunta tai hyvinvointialue ei kykene järjestämään palvelua yksin järkevällä tavalla ja hinnalla.

ICT-palveluissa seuraukset olisivat rajuja. Pohjois-Suomessa inhouse-yhtiö LapITin nykyisin hallinnoimien palveluiden uudelleenjärjestelystä voisi pahimmillaan syntyä jopa 600 kilpailutuksen suma, kun noin nykyiset 30 pienomistajaa joutuisi irrottautumaan nykyisestä mallista ja samalla satoja toimittajasopimuksia pitäisi purkaa tai irtisanoa ja kilpailuttaa uudelleen. Tämä ei lisää tehokkuutta vaan hallinnollista kaaosta, viiveitä ja kustannusriskiä.

Talous- ja henkilöstöhallinnossa lasku osuisi suoraan pieniin kuntiin. Inhouse-yhtiö Meitan tapauksessa nykyisten palvelujen uudelleenjärjestelyistä arvioidaan syntyvän noin kahden miljoonan euron kustannus per kunta, erityisesti Etelä- ja Pohjois-Karjalassa. Se on valtava summa kunnille, joiden koko yhteistyömalli on perustunut siihen, että palvelut on voitu hoitaa yhdessä.

Terveydenhuollossa vaikutukset menisivät suoraan potilaisiin. Tekonivelsairaala Coxan omistajista Etelä-Pohjanmaa ja Pohjanmaa jäisivät alle 10 prosentin rajan, jolloin ne eivät voisi enää käyttää Coxaa nykyiseen tapaan. Omaa korvaavaa kapasiteettia ei ole, osaajia ei ole nopeasti saatavissa, ja seurauksena voisivat olla viivästyvät lonkkaleikkaukset sekä kasvava potilasriski. Samalla myös laboratoriopalvelujen jatkuvuus vaarantuisi esimerkiksi inhouse-yhtiö Fimlabin kaltaisissa kokonaisuuksissa.

Tekstiilihuollossa muutos ei loisi kilpailua, vaan lisäisi keskittymistä. Markkinaa hallitsee jo nyt yksi suuri toimija, ja inhouse-pesuloiden asiakkaiden hajottaminen markkinalle vahvistaisi sen asemaa entisestään. Pienet asiakkaat maksaisivat enemmän, mutta todellista vaihtoehtoista kapasiteettia ei silti syntyisi.

Kriittisessä infrastruktuurissa inhouse-yhtiöiden merkitys korostuu vielä enemmän. Istekki Oy:n kaltainen toimija ylläpitää omaa runkoverkkoa ja turvaa julkisen sektorin toimintaa suljetulla, omassa hallinnassa olevalla tietoliikenneverkolla. Jos tällaisia rakenteita puretaan, kyse ei ole vain hinnasta vaan kyberturvallisuudesta, jatkuvuudesta ja digitaalisesta suvereniteetistä.

Ruokapalveluissa sama logiikka toistuu. Polkan, PPE-Köökin, Kaarean ja Servican kaltaisissa malleissa volyymi, yhteiset keittiöt, yhteinen henkilöstö ja yhteiset kuljetukset tuovat säästöä. Jos pienet omistajat pakotetaan ulos, syntyy lisää investointitarpeita, vajaakäyttöisiä keittiöitä, kalliimpia kuljetuksia ja heikompaa henkilöstöjoustoa..

Kaikkia näitä esimerkkejä yhdistää sama johtopäätös: 10 prosentin mekaaninen sääntö ei korjaa mitään olennaista ongelmaa, mutta se rikkoo toimivia palveluketjuja. Se ei kohtele Suomea kokonaisuutena, vaan suosii suuria toimijoita ja sysää laskun pienille kunnille. Siksi raja tulisi poistaa lakiesityksestä sellaisenaan.

Lue lisää kustakin kuudesta esimerkistä (liitteenä)